The biggest responsibility

Toivepostaus

Tässä tekstissä käsittelen eläimistä luopumista, niiden lopetusta sekä tunteita jota lemmikin menettäminen herättää. Aihe on monille raskas ja vaikea, mutta sitä on tärkeä käsitellä. Kaikki tunteet on normaaleja ja sallittuja, vaikka joku muuta väittäisikin. Tunteita on vain opittava käsittelemään niin, ettei siitä aiheudu haittaa muille - esimerkiksi eläimelle joka olisi jo aika päästää taivaskotiin.

Tämä postaus tulee sisältämään materiaalia jossa käsitellään eläinten hätälopetusta, kotiteurastusta ja eläinten lopettamista yleisesti. Kuvamateriaali ei sisällä verta tai kuolleita eläimiä.

Painotan heti alkuun, että pidän aihetta erittäin tärkeänä ja että se koskee JOKAISTA lemmikinomistajaa, lemmikin lajista tai rodusta riippumatta. Suosittelen tekstin lukemista kaikille, vaikka se tuntuisi vaikealta tai inhottavalta. Lopetus on kuitenkin tärkeä osa lemmikin ja sen omistajan elämää silloin, kun loppu on käsillä. 

LOPETUKSESTA AIHEUTUVAT TUNTEET

Aloitan puhumalla omista kokemuksistani rakkaiden lemmikkien luopumisista ja niistä aiheutuneista tunteista. Moni, joka on tekemisiäni seurannut esim. kani- ja jyrsijäpuolella, kenties koirapiireissäkin, saattaa pitää minua aivan tunteettomana hirviönä, joka tappaa eläimiä huvikseen (vain siksi että kasvatan eläimiä ravinnoksi tai suosittelen lopetusta tapauksissa joissa eläimen kuntoutuminen on epätodennäköistä tai erittäin hidasta ja kärsimystä aiheuttavaa). Näin ei kuitenkaan missään nimessä ole. En salli eläinten tappamista huviksi tai turhan takia, siihen on aina oltava perusteltu syy. Yleensä syitä ovat eläimen huono kunto tai huono elämänlaatu, mutta hyväksyttäviä syitä on myös se, että eläin ei sovellu ominaisuuksiensa puolesta lemmikiksi taikka jalostukseen, ja uuden kodin etsiminen olisi liian vaikeaa tai kannattamatonta. Hyväksyttävä syy on myös se että eläin on kasvatettu ruuaksi - joko itselle tai muille eläimille. 

Elämässäni on ollut paljon eri tavalla rakkaita ja tärkeitä eläimiä. Osa niistä on ollut erityisen lähellä sydäntä, mikä ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt niiden muiden eläinten elämistä yhtään arvottomampia. 

Erityisen rakkaita eläimiä ovat olleet kaikki koirani - kummastakin lapsuuteni omasta koirastani, Mikistä ja Tirpasta luopuminen oli hirvittävän raskasta ja kaipaan niitä edelleen. Mikin ja Tirpan jälkeen menetin seuraavan koirani - Lotan - vasta aikuisiällä, mutta Lotan menetys otti erityisen koville monestakin syystä.
Koirien lisäksi muita korvaamattomia eläinyksilöitä ovat olleet edellinen kissani Pumba, Sisu-fretti, tuttuni Uuno-hevonen jota pidin sielunveljenäni, aksolotlini Hymy ja Hellunen, kesyrotat Meisseli, Mac Gyver, Naula ja Phirun sekä useat muut pienet nisäkkäät, matelijat ja selkärangattomat, joiden menetystä suren edelleen.

KUOLEMAN KÄSITTELY

Olin jo vuosia kuvitellut että olen oppinut käsittelemään kuolemaa niin, ettei eläimen kuolema jäisi painamaan mieltäni. Lapsuudesta asti eläinten keskellä eläneenä on oppinut jo hyvin nuorena, mitä kuolema tarkoittaa. Olen myös kokenut lukemattomia eläinten kuolemia vuosien varrella. On ollut tapaturmaisia kuolemia, sairauksia, vanhuutta, vaikeita päätöksiä "koska on aika" sekä äkillisesti sairastuneiden, terveiden ja jopa nuorten eläinten hätälopetuksia tai rutiininomaisia teurastuksia esim. ravintokäyttöön. 

En pidä itseäni mitenkään sisäisesti kuolleena, vaikka esim. kanan teurastaminen ei aiheuta minussa sen kummempia surun tunteita. Olen oppinut käsittelemään tunteitani sitä kautta, että kuollessaan eläimestä jää jäljelle vain materiaa, joka on viisasta hyödyntää. Eläin ei voi pelätä kuolemaa, se ei osaa odottaa sitä, eikä se kärsi siitä. Jos se on elänyt hyvän elämän, lopetuksen jälkeen itselle jää vain tyytyväisyys siitä, että loppu oli nopea ja kivuton, ja jäljelle jää tieto siitä että eläin eli hyvinvoivana ja sai toteuttaa itseään mahdollisimman hyvin.

Mielestäni on erittäin tärkeää opetella käsittelemään kaikkia tunteita, joita eläimen menettäminen herättää. Yleensä se aiheuttaa ennenkaikkea surua ja muita negatiivisia tunteita, mutta joskus tunteet ovat myös positiivisia. Siitä valitettavan usein vaietaan, ja esimerkiksi helpotusta tunteva lemmikinomistaja voi syyllistyä tunteesta, joka on kuitenkin täysin normaali ja sallittu. Helpottunut tunne lemmikin kuoleman jälkeen ei missään nimessä tarkoita sitä, että omistaja olisi toivonut lemmikkinsä kuolemaa tai nauttinut siitä.

Itselleni eräiden eläinten kuolemat ovat kuitenkin ottaneet niinkin koville että olen vähän siitä jopa itse yllättynyt. Olen itkenyt sellaisten eläinten perään, joiden en uskonut olevan minulle niin rakkaita. Kun menettää jotain tärkeää, se kolahtaa johonkin syvälle. Joskus pitää oikein itselleen sanoa mielessään sen, että saa olla surullinen, vaikka siihen ei ole tarvetta. Suru on luonnollista, mutta siitä täytyy myös osata päästää irti.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka pelkäävät lemmikin kuolemaa siinä määrin, että murtuvat täysin jo pelkästään niiden sairastelusta tai pienestä loukkaantumisesta. Joskus luopumista pitkitetään jopa eläimen hyvinvoinnin uhalla, vain koska luopuminen on liian raskasta. Itse yritän aina tunteilla asian niin, etten halua viimeisten muistojeni rakkaasta lemmikistäni olevan sellaisia, että näen eläimen kärsivän ja voivan pahoin. 

Usein kuulee myös ihmisistä, jotka eivät ota uutta lemmikkiä edellisen jälkeen, joko vuosiin tai jopa ikinä enää. Joskus esim. rodun, lajin tai kokonaan eläintyypin vaihto auttaa, mutta ihminen voi kokea menettämisen edelleen ylitsepääsemättömän raskaana. Joskus kuulee sanottavan, ettei ole järkeä ottaa eläintä, kun siitä luopuminen on niin mahdottoman raskasta.
Itse olen aina ollut toista mieltä, sillä vaikka miten koville se menetys ottaisikin, ei siitä lemmikistä saatua iloa, onnea, onnistumisen kokemuksia, seuraa ja vaikka mitä muuta, ei sitä voi yksi suru poistaa. Menetys tapahtuu vain kerran, ja vaikka se saa surulliseksi vuosienkin päästä, jäljellä on muistoja, kokemuksia ja opetuksia, joita kukaan ei ota pois. Jokainen menetys ja suru on kuitenkin yksilöllinen, ja jokainen käsittelee menetystä omalla tavallaan. Siihen pitäisi aina antaa mahdollisuus, eikä arvostella muiden tapoja käsitellä surua. Toinen ei halua enää koskaan uutta koiraa menehtyneen tilalle, toisen surua lievittää eniten uusi koiranpentu - vaikka se ei ikinä tulisi korvaamaan edesmennyttä.

LOPETUS JA HÄTÄLOPETUS

Eläimen lopetus on monesti vaikea asia senkin takia, ettei aina tiedä, koska on oikea aika päästää irti. Vanha eläin voi olla sairas ja kipuinen, mutta jos sitä lääkitään ja hoidetaan, sen elämä voi olla ihan laadukasta siitä huolimatta. Mutta se, mikä on laadukasta, on jokaisen oma mielipide ja omatunnon asia. Toisen mielestä eläimen laadukasta elämää on se, että se voi toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään täysin ongelmitta (esim. ilman rajoittavia sairauksia, voi liikkua normaalisti ja vuorovaikuttaa/olla vuorovaikuttamatta normaalisti), kun taas toisen mielestä raajapuoli tai äärettömän allerginen eläin, joka syö ravinnokseen jotain lajilleen sopimatonta, voi olla onnellinen kunhan sen muista tarpeista pidetään huolta.

Ainoa hetki, kun voi olla varma että lopetus on välttämätön nyt eikä kohta, on tilanne jossa täytyy turvautua eläimen hätälopetukseen. Hätälopetus suoritetaan nimensä mukaisesti ainoastaan hädässä, eli esim. ruokaeläinten teurastus ei ole hätälopettamista, eikä silloin voi käyttää mitä tahansa rutiinilopetusmenetelmää. Puhun eri lajien sallituista lopetusmenetelmistä alempana.

"34 §
Lopettaminen hätätapauksessa

Hätätapauksessa, eläimen kärsimyksen pitkittymisen estämiseksi ja jos edellä 32 tai 33 §:ssä tarkoitettuja keinoja ei ole mahdollista käyttää tai jos eläintä ei saada kiinni, se voidaan lopettaa myös muulla kuin edellä säädetyllä tavalla, kuitenkin niin, ettei eläimelle aiheuteta tarpeetonta kärsimystä." Lähde.

Eli käytännössä, hätätapauksessa on sallittua käyttää mitä tahansa lopetuskeinoa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä. Tämä tarkoittaa sitä, että esim. ikkunaan lentänyt lintu voidaan lopettaa iskulla päähän tai selvästi sairas tai vammautunut pienjyrsijä voidaan polkaista hengiltä (tilanteessa jossa apuvälineitä ei ole). Vaikka lopetettaessa olisi suuri riski siitä ettei eläin menetä henkeään nopeasti ja tulee kärsimään kipua, on syytä valita hätälopetus mikäli sillä estetään pitkittynyt kärsimys. Esimerkkinä tilanne, jossa suurikokoinen eläin on vahingoittanut itsensä vakavasti ja koittaa paeta paikalta. Se saattaisi kuolla itsekseen, hitaasti ja kärsien, tai sitä voidaan ampua, kenties useita kertoja ennen kuin eläin lopulta kuolee, joka kivun aiheuttamisesta huolimatta vähentää pitkittynyttä kärsimystä. Sama pätee tilanteessa jossa pienikokoinen lemmikkieläin on vahingoittunut vakavasti eikä lähettyvillä ole henkilöä jolla on riittävä taito ja välineet normaaliin lopetukseen. Eläimen omistaja tai muu saatavilla oleva henkilö voi lopettaa eläimen parhaaksi katsomallaan tavalla, vaikka olisi pelko siitä, että menetelmä aiheuttaa kärsimystä. Eläinlääkärilopetuksen odottaminen esim. seuraavaan päivään aiheuttaa tarpeettoman paljon kärsimystä eläimelle, joka syystä tai toisesta tarvitsee hätälopetuksen.

TÄRKEÄ VASTUU

Mielestäni jokaisen, siis aivan jokaisen lemmikinomistajan pitäisi miettiä hätälopetusta. Oli lemmikinä hevonen, koira tai hamsteri, on mietittävä jo ennen eläimen hankintaa, että miten aikoo toimia jos pahin mahdollinen, eli äkillinen vakava sairaus tai tapaturma, sattuu omalle kohdalle. Jos on aivan varma ettei itse pysty päästämään eläintä kärsimyksistään, kuka sen tekee? Onko samassa taloudessa vanhempi, puoliso tai kämppäkaveri, jolta löytyy kanttia vaadittuun tehtävään? Entä onko aina tavoitettavissa naapuri, lähistöllä asuva metsästäjä, aina avoinna oleva eläinlääkäriasema tai kyseisen eläinlajin tunteva kasvattaja, jonka tietää pystyvän hätälopetukseen? Jos on varma, ettei itse pysty hätälopettamaan lemmikkiä eikä lähistöllä ole ketään joka sen tekisi lyhyellä varotusajalla minä tahansa vuorokaudenaikana, on mielestäni syytä miettiä lemmikinpidon eettisyyttä. Toki, onneksi, niin vakavat tapaturmat tai äkilliset sairaudet, että hätälopetusta vaaditaan, ovat melko harvinaisia. Olen myös kuullut, että jopa herkät ihmiset jotka ovat aiemmin olleet sitä mieltä, ettei heistä olisi lopettamaan yhtäkään eläintä, ovat pystyneet hätälopetuksen suorittamaan kun tilanne on sattunut kohdalle. Kärsivän eläimen katsominen on kuitenkin aivan hirveä kokemus, ja jos ymmärrys kärsimystä kohtaan on riittävän suuri, voi kuka tahansa poistua mukavuusalueeltaan, voittaa pelkonsa ja lopettaa kärsivän eläimen. Tätä on kuitenkin hyvä miettiä etukäteen, eikä luottaa siihen että mielipide muuttuu pahimman koittaessa.

Haluan tarkentaa, että isompien lemmikkieläinten kohdalla hätälopetus harvemmin onnistuu kotiolosuhteissa. Jos ei ole metsästyslupaa ja asetta tai pulttipyssyä, ei voi ajatella lopettavansa kissaa isompaa eläintä ns. paljain käsin, vaikka tilanne olisi miten paha. Silloin on turvauduttava siihen, että eläinlääkäriin pääsee kellon ympäri vaikka taksilla tai naapurin kyydillä, tai että on olemassa se tuttu metsästäjä joka on tavoitettavissa koska tahansa.

Pienten eläinten hätälopetus onkin onneksi helpompaa myös kotioloissa. Esim. tapaturmaan joutunutta pienjyrsijää ei tarvitse lähteä viemään eläinlääkäriin, jolloin se kärsii kenties tuntien ajan ja saattaa menehtyä kuitenkin matkalla. Saati odottaa seuraavaan päivään eläinlääkärille pääsyä. Alle parikiloisen eläimen saa lopetettua myös fyysisesti heikompi henkilökin, joka vain on riittävän varma otteistaan. Itsekin olen aika pieni ja heiveröinen ihmisolento, mutta voimat riittävät hätälopettamaan yli 5 kiloisen kaninkin ilman harjanvartta kummempaa apuvälinettä.

SALLITUT LOPETUSMENETELMÄT

Eläinsuojelulaissa on erikseen määritelty, millä keinoin saa lopettaa eri eläinlajeja. Osassa on tarkemmin määritetty, minkä kokoinen tai ikäinen eläin saadaan lopettaa milläkin keinolla. Tällä kertaa en ota tarkemmin puheeksi isompia tuotantoeläimiä, joita pidetään myös lemmikkinä. Oletan että niistä kiinnostuneet ovat itse ottaneet asioista selvää ennen eläinten hankintaa.

Lisäksi eläinsuojelulaissa tarkennetaan mm. sitä, että lopetuksen saa suorittaa ainoastaan henkilö jolla on riittävät tiedot kyseisen eläinlajin lopetuksesta sekä taitoa suorittaa toimenpide. Lopetettavasta eläimestä on pidettävä kiinni siten, ettei sille aiheudu kipua, mutta eläimen raajoja ei saa sitoa.

ALLA OLEVA TEKSTI SISÄLTÄÄ YKSITYISKOHTAISTA KUVAILUA ELÄINTEN LOPETUKSESTA

Ainoat sallitut lopetusmenetelmät koiran, kissan ja vastaavanlaisten* pienten lemmikkieläinten kohdalla ovat eläinlääkärin suorittama nukutuslopetus, aivoihin ampuminen tai välittömästi tainnuttavan ja tappavan kaasun käyttö. Poikkeuksena alle 3vrk ikäiset poikaset, jotka saa lopettaa iskulla päähän, jolloin eläin menettää henkensä välittömästi.
* Tässä asianyhteydessä koiraan ja kissaan verrattavat pienet lemmikkieläimet sisältävät kaikki ei-tuotantoeläimet joita pidetään lemmikkeinä.

Kun puhutaan tuotantoeläimistä, sallitut menetelmät ovat hiukan toisenlaiset.

Siipikarjaa lopetettaessa voidaan Ruokaviraston (ent. Evira) mukaan käyttää mekaanista niskamurtoa (alle 5kg ja max 70 eläintä päivässä), iskua päähän (alle 5kg ja max 70 eläintä/pv), sähkötainnutusta ja verenlaskua, pulttipistoolitainnutusta ja verenlaskua (alle 10kg), maserointia eli murskausta (alle 72h ikäisille linnuille), kaulankatkaisua (vain kotitalousteurastuksissa), hiilidioksidia, muita kaasuja tai eläinlääkärin nukutuslopetusta.
Eläinsuojelulaissa kerrotaan kuitenkin siipikarjan luvallisiksi lopetuskeinoiksi ainoastaan ampuminen, sähkö, hiilidioksidi, kaulan katkaisu tai niskamurto (alle 3kg).
Käytännössä siis lemmikki- tai kotitarvekanoja, tai muuta siipikarjaa voidaan lopettaa esimerkiksi kaulan katkaisulla kirvestä tai vesuria apuna käyttäen ilman tainnutusta. Etenkin isompien lintujen kohdalla tainnutus ilman asianmukaista välinettä (tainnutusjousi) on vaikeaa, joten kotiolosuhteissa turvallisin keino nopealle ja kivuttomalle lopetukselle on katkaista kaularanka yhdellä iskulla.

Kaneille, niin lemmikki- kuin tuotantokaneillekin sallitut lopetusmenetelmät ovat tainnutusjousi- tai pulttipistoolitainnutus ja verenlasku, ampuminen, isku päähän (alle 5kg ja max 70 kania päivässä), sähkötainnutus tai nukutuslopetus. Käytännössä ainoa kotiolosuhteissa sallittu ja toimiva lopetuskeino kaneille on tainnutus tainnutusjousella ja verenlasku.

Muita pienikokoisia seura- ja harrastuseläimiä koskee samat sallitut menetelmät kuin koiria ja kissoja. Tämä tarkoittaa sitä että samaan kategoriaan kuuluu kanien lisäksi jyrsijät, lemmikkilinnut, matelijat, sammakkoeläimet ja selkärangattomat.

Asiaan perehtymätönkin varmasti tajuaa ettei samat lopetusmenetelmät toimi näille kaikille lukuisille lajeille. Ja itseasiassa monelle lajille lain mukaan sallitut lopetusmenetelmät eivät ole nopeita ja kivuttomia tapoja, vaan saattavat aiheuttaa suurta kipua ja pitkittynyttä kärsimystä. Esimerkkinä alle 3 viikon ikäinen hiiri, joka on lain mukaan luvallista lopettaa hiilidioksidilla, muttei esim. iskulla päähän. Nuori hiiri tukehtuu hitaasti eikä tainnu välittömästi kuten aikuinen, sillä sukellusrefleksi estää hiilidioksidin pääsyn verenkiertoon. Nuorilla hiirillä ja muilla pienjyrsijöillä paras lopetuskeino onkin isku päähän. Valitettavasti eläinsuojelulaki ei ole huomioinut kaikkia lajeja yksilökohtaisesti, joten eläimen omistajan on ensiarvoisen tärkeää tuntea lemmikkinä pitämänsä tai etenkin kasvattamansa laji myös lopetuksen näkökulmasta. Eläinsuojelulain perimmäinen tarkoitus on suojata eläintä kärsimykseltä. Mielestäni on siis oikeutettua toimia lainvastaisesti eläintä lopetettaessa, mutta vain jos lakia noudattamalla aiheutetaan enemmän kärsimystä kuin muilla keinoilla. 

Samaten eläinlääkärin suorittama nukutus voi olla eksoottisille eläimille todella huono, kipua ja suurta stressiä aiheuttava lopetusmenetelmä. Ensinnäkin useimmilla eläinlääkäreillä ei ole riittävää kokemusta käsitellä eksoottisia eläimiä, jolloin pelkästään eläimen rauhoittaminen voi olla vaikeaa, ja pitkäkestoinen matka sekä hermostunut käsittely on tarpeettoman stressaavaa eläimelle. Lisäksi rauhoitusaineen piikitys voi epäonnistua ja aiheuttaa suurta kipua. Normaalisti nukutuslopetusta käytettäessä varmistetaan että eläin on asianmukaisesti taintunut eikä tunne kipua ennen lopetuspiikin antamista. Valitettavan usein tässä kohdassa epäonnistutaan, kun lopetusta suorittaa eläinlääkäri jolla ei ole riittävää asiantuntemusta eksoottisten eläinten suhteen. Epäonnistunut rauhoitus aiheuttaa kipua lopetuspiikkiä annettaessa.

Matelijoita, sammakkoeläimiä tai selkärangattomia ei voi lopettaa myöskään hiilidioksidilla. Suuri osa näistä ei kuole hapenpuutteeseen edes tunneissa. Useimmille matelijoille paras lopetuskeino on tainnutus iskulla päähän tai esim. lävistävällä tainnutusjousella, jonka jälkeen suoritetaan niskamurto tai verenlasku, joka käytännössä tarkoittaa yleensä koko kaulan katkaisua. Sammakkoeläinten ja selkärangattomien kohdalla helpoin ja varmin, joskin ei ehkä mukavin tapa, on maserointi eli eläin kokonaan murskaaminen esim. kahden ison betonilaatan välissä. Lajikohtainen tuntemus on etenkin vaihtolämpöisten eläinten kohdalla äärimmäisen tärkeää, jotta lopetus saadaan toteutettua kivuttomasti.

LEMMIKIN LOPETUS - TURHA TABU? 

Suomessa eläintenpitokulttuuri on ihan omaa luokkaansa. Meillä on äärimmäisen kehittynyt eläinlääketiede ja lemmikkien elinikää voidaan pitkittää yhä useammilla apukeinoilla. Joskus kyseenalaisen paljon, jopa eläinlääkinnän ammattilaisten johdosta ja suosituksesta. Eläinlääkintäkin on ala jolla kuluttaja määrää suunnan. Asiakkaat vaativat yhä enemmän, ja tästä syystä alan ammattilaisilla on jatkuva paine tarjota yhä enemmän vaihtoehtoja lemmikin hoitamiseksi - ja mahdollisimman pitkän elämän edesauttamiseksi. Voisin kirjoittaa oman osionsa siitä, miten paljon Suomessa tehdään epäammattimaisia päätöksiä ja suosituksia pitkittää eläimen hoitoa sillon kun se on täysin kyseenalaista jopa ilman suurempaa lääketieteellistä ammattitaitoa. Tiedän valitettavan paljon tapauksia jossa eläinlääkäri on tehnyt virkavirheen suositellessaan hoitoa eläimelle, joka on johtanut suoranaiseen eläinsuojelulain rikkomiseen. Mutta en nyt takerru aiheeseen tämän enempää, sillä asia ei ole läheskään niin mustavalkoinen kuin voisi kuvitella. Kenties palaan aiheeseen jossain toisessa postauksessa.

Joka tapauksessa elämme maassa jossa eläimillä on koko maailman mittapuulla erittäin hyvät oltavat. Tietoisuutta on paljon, meillä on eläinsuojelulaki ja vaikka vanha ja puutteellinen onkin, sitä päivitetään parhaillaan. Meillä on hirvittävän paljon eri alojen ammattilaisia ja valveutuneita harrastajia, jotka pyrkivät jokapäiväisellä toiminnallaan lisäämään tietoutta ja kehittämään eläinten hyvinvointia.

Silti, ja ehkä osittain siitäkin johtuen, Suomessa on kyseenalaista lopettaa eläin. Tartutaanpa siihen hetkeksi. Lopetus on, kuten jo ylempänä teksistäni käsiteltiin, tehtävä aina ja joka tilanteessa mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti, sekä eri eläinlajeille ja jopa eri ikäisille ja kokoisille eläimille on määritelty omat menetelmänsä, jotta lopetus onnistuisi inhimillisesti. Eläin ei siis kärsi oikeaoppisesti tehdystä lopetuksesta. Eläin ei ymmärrä menetettyjä päiviään, vaikka se olisi lopetushetkellä nuori ja tervekin.

Miksi siis on kyseenalaista lopettaa eläin? Vanha ja terve eläin, nuori eläin, tai varsinkin nuori ja terve eläin. Yhtälailla on ongelmallinen tabu ja kulttuuri, ettei eläimestä saa luopua kuin erittäin painavasta syystä. Hyväksyttäväksi katsottuja syitä tuntuu olevan esimerkiksi erittäin vaikea sairastuminen tai työkäyttöön sopimattoman eläimen luovutus uuteen kotiin. Kun taas allergia, lapsen syntymä, muutto tai muu elämäntilanteen muutos (yllättävä tai ei), pitovaikeudet tai lemmikin soveltumattomuus siihen tarkoitukseen, johon se alunperin hankittiin, ei yleensä koeta riittäviksi syiksi lemmikistä luopumiselle. Olisi pitänyt harkita pidempään, olisi pitänyt ottaa selvää etukäteen, olisi pitänyt, olisi pitänyt... 
Pitäisi osata ennustaa.

Luopumis- tai oikeastaan luopumattomuuskulttuurin lailla syyt lopetukselle odotetaan olevan erittäin painavia. Eläimen täytyy kärsiä suunnattomasti tai sen ei tule voida suorittaa normaaleja elintoimintojaan, ennen kuin lopetus on oikeasti perusteltua. Edelleen vuonna 2020, kun tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, Suomessa elää vahva käsitys siitä että eläin, joka liikkuu (jollain tavalla), syö, juo ja tekee tarpeensa, voi hyvin. Paino sanalla hyvin. Tässä tapauksessa hyvinvoinnin mittariksi on otettu se, että eläin elää. 

Jos nyt lähdetään miettimään asiaa aivan pohjalta alkaen, aloitetaan eläimen vaistoista. Jokaiseen eläimeen, myös ihmiseen ja niihin kaikkein domestikoituneimpiin lemmikkilajeihin, on geeniperimään koodattu tietyt vaistot. Osalla ne ovat vahvemmat, osalla niitä hädintuskin huomaa, etenkin jos ei osaa tulkita eläintä. Joka tapauksessa vaistot ovat siellä. Voimakkain vaisto jokaiselle elävällä olennolla on itsesäilytysvaisto eli henkiinjäämisvietti. Se tarkoittaa sitä, että eläin yrittää kaikissa tilanteissa selvitä. Kaikki sen toiminta pyrkii pysymään hengissä viimeiseen asti. Juuri ja juuri hengissä sinnittelevä eläin, vaikka se liikkuisi, söisi ja niin edelleen, ei siis kerro hyvinvoinnista, vaan siitä että eläin on yhä elossa. Tässä kohtaa karsitaan siis se äärimmäinen syy olla lopettamatta eläintä. Hengissä oleminen ei ole mittari hyvinvoinnille.

Toinen, paljon hankalammin arvioitava mittari hyvinvoinnille on elämänlaatu. Jos hengissä pysyminen ei ole riittävää, mikä sitten on? 

Paljonko vaaditaan siihen, että eläimen katsovaan olevan hyvinvoiva? Kuten aiemmin tekstissäni sivusin, tämä seikka on jokaisen lemmikinomistajan oma mielipide ja omatunnon asia. Valitettavasti tämä aiheuttaa usein kärsimystä eläimelle. Omistajalla ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä eläimen kärsimystä kohtaan, tai kärsimystä ei havaita tai edes uskota olevan, vaikka joku (kokeneempi) niin voisi osoittaakin. Oma sokea näkemys voi vaarantaa lemmikin hyvinvoinnin ja pahimmillaan aiheuttaa suurta kärsimystä elämelle, joten on ensiarvoisen tärkeää osata kuunnella myös muiden näkemyksiä. Omalle lemmikille sokeutuu, ja kuten esim. muutoksia painossa ei huomaa yhtä helposti, myös lemmikin terveydentilan muuttuminen voi jäädä huomaamatta. Tietyt asiat on helposti korjattavissa ja hoidettavissa, mutta joskus eläimen vaivat on siinä määrin vakavia tai vaikeasti ja hitaasti hoidettavia, että elämänlaatu laskee huomattavasti.
Heikko elämänlaatu on aina hyvä peruste lopettaa eläin. Myös silloin, kun elämänlaatua voitaisiin kohentaa lääketieteellisesti, kodinvaihdolla tai muilla keinoin.

OIKEUS ELÄMÄÄN

Entä jos ollaan tilanteessa jossa eläin elää hyvinvoivana ja elinvoimaisena, mutta se on esimerkiksi luonteeltaan erittäin vaikea ja tulee tilanne jossa eläimestä pitäisi luopua? Tai jos täytyy luopua perusterveestä eläimestä, joka on jo iäkäs? Onko lopetus hyväksyttyä? Suomen eläintenpitokulttuurissa vastaus on useimmiten ei. Lemmikille pitäisi etsiä uusi koti, ja monen mielestä epäsopiva koti ja huono elämänlaatukin on parempi vaihtoehto, kuin lopetus. Tai vanhakin lemmikki olisi laitettava käymään läpi koko sen elämän mullistava muutos, uusi perhe ja uusi koti. Miksi? Koska jokainen elämä on arvokas.

Aivan. Tartutaan nyt tähän. Jokainen elämä on tottakai arvokas. Miksi siis on oikeutettua uhrata sen yhden eläimen arvokas elämä huonolle elämänlaadulle? Äärimmäisellä inhimillistämisellä saadaan aikaan ajatus, että useimmat ihmisetkin valitsisivat ennemmin huonon elämän, kuin kuoleman. Mutta eläin ei ymmärrä kuolemaa. Se ei valitsisi sitä, vaikka ymmärtäisi, koska sen vaistot käskevät sinnittelemään viimeiseen hengenvetoon asti. Jää siis ihmisen vastuuksi katsoa, että eläimen oikeudet toteutuvat. 

Oikeus elämään ei ole tärkeämpi, kuin oikeus hyvään elämään. 

Palaamme jälleen saman pulman äärelle, sillä jokainen lemmikinomistaja määrittelee hyvälaatuisen elämän eri tavoin. Toiselle riittää että eläin näyttää onnelliselta. Toinen vaatii enemmän, täyttä suorituskykyä ja mahdollisuutta elää monimutkaista lajityypillistä elämää.
Lemmikinomistaja kohtaa eläimen yleensä tunne edellä. On luonnollista, että eläin, etenkin rakas oma lemmikki, aiheuttaa voimakkaita tunteita. Tunteet pitäisi kuitenkin voida laittaa syrjään, ja tarkastella eläimen elämää objektiivisesta näkökulmasta järken kautta. "Näyttääkö eläin onnelliselta?" on väärä kysymys. "Voiko eläin olla onnellinen juuri nyt?" on parempi kysymys. Kyseenalaistetaan eläimen hyvinvointi, ja lähdetään miettimään, mikä sen elämästä tekee hyvää, ja mikä huonoa. Onko se terve? Jos sillä on sairaus, onko se riittävän hyvin hoidossa? Saako eläin sopivasti ihmis- tai lajiseuraa ja riittävästi omaa rauhaa? Onko eläimen elinympäristö sille oikeanlainen? Voisiko se olla parempi? Saako eläin riittävän mahdollisuuden liikuntaan? Onko eläimellä riittävästi virikkeitä? Syökö se laadukasta, lajilleen sopivaa ravintoa? Jokainen voi myös määritellä "riittävän" eri tavalla. Esimerkiksi "riittävä määrä liikuntaa" riippuu todella paljon lajista, rodusta ja eläinyksilöstä, mutta myös ihmisten näkemykset tästä vaihtelevat. Jälleen on tärkeä asettua katsomaan asiaa tunteen ulkopuolelta.
Elämänlaadusta kertovia kysymyksiä on paljon, ja niitä on hyvä kysyä itseltään säännöllisesti. Etenkin pitkäikäisen lemmikin kanssa elämiseen turtuu tietyllä tavalla, ja joskus saattaa käydä niin että jokin eläimen elämän osa-alueista ei ole niin hyvällä tolalla, kun se voisi olla tai kuten se kenties joskus aiemmin oli. Kaikki lemmikinomistajat tekevät virheitä, kaiken aikaa. Se voi johtua tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä, mutta myös inhimillisistä erheistä, väsymyksestä, sairastumisesta tai yksinkertaisesti siitä, ettei ole huomannut olosuhteiden muuttuneen pikkuhiljaa ajan saatossa. Onneksi muutoksen voi tehdä koska tahansa, ja se mikä todella merkitsee ja kertoo lemmikinomistajan arvosta, on se, mitä hän päättää tehdä kun huomaa ongelman eläimen hyvinvoinnissa. 

Jokainen elämä on arvokas, lajista riippumatta.
Jokainen elämä on niin arvokas, että se ansaitsee tulla täytetyksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Lopetus ei ole koskaan väärä valinta.
Eläintä ei voi koskaan lopettaa "liian aikaisin", ainoastaan liian myöhään.