perjantai 31. tammikuuta 2020

The biggest responsibility


Toivepostaus


Tässä tekstissä käsittelen eläimistä luopumista, niiden lopetusta sekä tunteita jota lemmikin menettäminen herättää. Aihe on monille raskas ja vaikea, mutta sitä on tärkeä käsitellä. Kaikki tunteet on normaaleja ja sallittuja, vaikka joku muuta väittäisikin. Tunteita on vain opittava käsittelemään niin, ettei siitä aiheudu haittaa muille - esimerkiksi eläimelle joka olisi jo aika päästää taivaskotiin.
Tämä postaus tulee sisältämään materiaalia jossa käsitellään eläinten hätälopetusta, kotiteurastusta ja eläinten lopettamista yleisesti. Kuvamateriaali ei sisällä verta tai kuolleita eläimiä.

Painotan heti alkuun, että pidän aihetta erittäin tärkeänä ja että se koskee JOKAISTA lemmikinomistajaa, lemmikin lajista tai rodusta riippumatta. Suosittelen tekstin lukemista kaikille, vaikka se tuntuisi vaikealta tai inhottavalta. Lopetus on kuitenkin tärkeä osa lemmikin ja sen omistajan elämää silloin, kun loppu on käsillä. 


LOPETUKSESTA AIHEUTUVAT TUNTEET

Aloitan puhumalla omista kokemuksistani rakkaiden lemmikkien luopumisista ja niistä aiheutuneista tunteista. Moni, joka on tekemisiäni seurannut esim. kani- ja jyrsijäpuolella, kenties koirapiireissäkin, saattaa pitää minua aivan tunteettomana hirviönä, joka tappaa eläimiä huvikseen (vain siksi että kasvatan eläimiä ravinnoksi tai suosittelen lopetusta tapauksissa joissa eläimen kuntoutuminen on epätodennäköistä tai erittäin hidasta ja kärsimystä aiheuttavaa). Näin ei kuitenkaan missään nimessä ole. En salli eläinten tappamista huviksi tai turhan takia, siihen on aina oltava perusteltu syy. Yleensä syitä ovat eläimen huono kunto tai huono elämänlaatu, mutta hyväksyttäviä syitä on myös se, että eläin ei sovellu ominaisuuksiensa puolesta lemmikiksi taikka jalostukseen, ja uuden kodin etsiminen olisi liian vaikeaa tai kannattamatonta. Hyväksyttävä syy on myös se että eläin on kasvatettu ruuaksi - joko itselle tai muille eläimille. 

Elämässäni on ollut paljon eri tavalla rakkaita ja tärkeitä eläimiä. Osa niistä on ollut erityisen lähellä sydäntä, mikä ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt niiden muiden eläinten elämistä yhtään arvottomampia. 

Erityisen rakkaita eläimiä ovat olleet kaikki koirani - kummastakin lapsuuteni omasta koirastani, Mikistä ja Tirpasta luopuminen oli hirvittävän raskasta ja kaipaan niitä edelleen. Mikin ja Tirpan jälkeen menetin seuraavan koirani - Lotan - vasta aikuisiällä, mutta Lotan menetys otti erityisen koville monestakin syystä.
Koirien lisäksi muita korvaamattomia eläinyksilöitä ovat olleet edellinen kissani Pumba, Sisu-fretti, tuttuni Uuno-hevonen jota pidin sielunveljenäni, aksolotlini Hymy ja Hellunen, kesyrotat Meisseli, Mac Gyver, Naula ja Phirun sekä useat muut pienet nisäkkäät, matelijat ja selkärangattomat, joiden menetystä suren edelleen.


KUOLEMAN KÄSITTELY

Olin jo vuosia kuvitellut että olen oppinut käsittelemään kuolemaa niin, ettei eläimen kuolema jäisi painamaan mieltäni. Lapsuudesta asti eläinten keskellä eläneenä on oppinut jo hyvin nuorena, mitä kuolema tarkoittaa. Olen myös kokenut lukemattomia eläinten kuolemia vuosien varrella. On ollut tapaturmaisia kuolemia, sairauksia, vanhuutta, vaikeita päätöksiä "koska on aika" sekä äkillisesti sairastuneiden, terveiden ja jopa nuorten eläinten hätälopetuksia tai rutiininomaisia teurastuksia esim. ravintokäyttöön. 
En pidä itseäni mitenkään sisäisesti kuolleena, vaikka esim. kanan teurastaminen ei aiheuta minussa sen kummempia surun tunteita. Olen oppinut käsittelemään tunteitani sitä kautta, että kuollessaan eläimestä jää jäljelle vain materiaa, joka on viisasta hyödyntää. Eläin ei voi pelätä kuolemaa, se ei osaa odottaa sitä, eikä se kärsi siitä. Jos se on elänyt hyvän elämän, lopetuksen jälkeen itselle jää vain tyytyväisyys siitä, että loppu oli nopea ja kivuton, ja jäljelle jää tieto siitä että eläin eli hyvinvoivana ja sai toteuttaa itseään mahdollisimman hyvin.

Mielestäni on erittäin tärkeää opetella käsittelemään kaikkia tunteita, joita eläimen menettäminen herättää. Yleensä se aiheuttaa ennenkaikkea surua ja muita negatiivisia tunteita, mutta joskus tunteet ovat myös positiivisia. Siitä valitettavan usein vaietaan, ja esimerkiksi helpotusta tunteva lemmikinomistaja voi syyllistyä tunteesta, joka on kuitenkin täysin normaali ja sallittu. Helpottunut tunne lemmikin kuoleman jälkeen ei missään nimessä tarkoita sitä, että omistaja olisi toivonut lemmikkinsä kuolemaa tai nauttinut siitä.

Itselleni eräiden eläinten kuolemat ovat kuitenkin ottaneet niinkin koville että olen vähän siitä jopa itse yllättynyt. Olen itkenyt sellaisten eläinten perään, joiden en uskonut olevan minulle niin rakkaita. Kun menettää jotain tärkeää, se kolahtaa johonkin syvälle. Joskus pitää oikein itselleen sanoa mielessään sen, että saa olla surullinen, vaikka siihen ei ole tarvetta. Suru on luonnollista, mutta siitä täytyy myös osata päästää irti.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka pelkäävät lemmikin kuolemaa siinä määrin, että murtuvat täysin jo pelkästään niiden sairastelusta tai pienestä loukkaantumisesta. Joskus luopumista pitkitetään jopa eläimen hyvinvoinnin uhalla, vain koska luopuminen on liian raskasta. Itse yritän aina tunteilla asian niin, etten halua viimeisten muistojeni rakkaasta lemmikistäni olevan sellaisia, että näen eläimen kärsivän ja voivan pahoin. 


Usein kuulee myös ihmisistä, jotka eivät ota uutta lemmikkiä edellisen jälkeen, joko vuosiin tai jopa ikinä enää. Joskus esim. rodun, lajin tai kokonaan eläintyypin vaihto auttaa, mutta ihminen voi kokea menettämisen edelleen ylitsepääsemättömän raskaana. Joskus kuulee sanottavan, ettei ole järkeä ottaa eläintä, kun siitä luopuminen on niin mahdottoman raskasta.
Itse olen aina ollut toista mieltä, sillä vaikka miten koville se menetys ottaisikin, ei siitä lemmikistä saatua iloa, onnea, onnistumisen kokemuksia, seuraa ja vaikka mitä muuta, ei sitä voi yksi suru poistaa. Menetys tapahtuu vain kerran, ja vaikka se saa surulliseksi vuosienkin päästä, jäljellä on muistoja, kokemuksia ja opetuksia, joita kukaan ei ota pois. Jokainen menetys ja suru on kuitenkin yksilöllinen, ja jokainen käsittelee menetystä omalla tavallaan. Siihen pitäisi aina antaa mahdollisuus, eikä arvostella muiden tapoja käsitellä surua. Toinen ei halua enää koskaan uutta koiraa menehtyneen tilalle, toisen surua lievittää eniten uusi koiranpentu - vaikka se ei ikinä tulisi korvaamaan edesmennyttä.


LOPETUS JA HÄTÄLOPETUS

Eläimen lopetus on monesti vaikea asia senkin takia, ettei aina tiedä, koska on oikea aika päästää irti. Vanha eläin voi olla sairas ja kipuinen, mutta jos sitä lääkitään ja hoidetaan, sen elämä voi olla ihan laadukasta siitä huolimatta. Mutta se, mikä on laadukasta, on jokaisen oma mielipide ja omatunnon asia. Toisen mielestä eläimen laadukasta elämää on se, että se voi toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään täysin ongelmitta (esim. ilman rajoittavia sairauksia, voi liikkua normaalisti ja vuorovaikuttaa/olla vuorovaikuttamatta normaalisti), kun taas toisen mielestä raajapuoli tai äärettömän allerginen eläin, joka syö ravinnokseen jotain lajilleen sopimatonta, voi olla onnellinen kunhan sen muista tarpeista pidetään huolta.

Ainoa hetki, kun voi olla varma että lopetus on välttämätön nyt eikä kohta, on tilanne jossa täytyy turvautua eläimen hätälopetukseen. Hätälopetus suoritetaan nimensä mukaisesti ainoastaan hädässä, eli esim. ruokaeläinten teurastus ei ole hätälopettamista, eikä silloin voi käyttää mitä tahansa rutiinilopetusmenetelmää. Puhun eri lajien sallituista lopetusmenetelmistä alempana.


"34 §
Lopettaminen hätätapauksessa


Hätätapauksessa, eläimen kärsimyksen pitkittymisen estämiseksi ja jos edellä 32 tai 33 §:ssä tarkoitettuja keinoja ei ole mahdollista käyttää tai jos eläintä ei saada kiinni, se voidaan lopettaa myös muulla kuin edellä säädetyllä tavalla, kuitenkin niin, ettei eläimelle aiheuteta tarpeetonta kärsimystä." Lähde.


Eli käytännössä, hätätapauksessa on sallittua käyttää mitä tahansa lopetuskeinoa, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä. Tämä tarkoittaa sitä, että esim. ikkunaan lentänyt lintu voidaan lopettaa iskulla päähän tai selvästi sairas tai vammautunut pienjyrsijä voidaan polkaista hengiltä (tilanteessa jossa apuvälineitä ei ole). Vaikka lopetettaessa olisi suuri riski siitä ettei eläin menetä henkeään nopeasti ja tulee kärsimään kipua, on syytä valita hätälopetus mikäli sillä estetään pitkittynyt kärsimys. Esimerkkinä tilanne, jossa suurikokoinen eläin on vahingoittanut itsensä vakavasti ja koittaa paeta paikalta. Se saattaisi kuolla itsekseen, hitaasti ja kärsien, tai sitä voidaan ampua, kenties useita kertoja ennen kuin eläin lopulta kuolee, joka kivun aiheuttamisesta huolimatta vähentää pitkittynyttä kärsimystä. Sama pätee tilanteessa jossa pienikokoinen lemmikkieläin on vahingoittunut vakavasti eikä lähettyvillä ole henkilöä jolla on riittävä taito ja välineet normaaliin lopetukseen. Eläimen omistaja tai muu saatavilla oleva henkilö voi lopettaa eläimen parhaaksi katsomallaan tavalla, vaikka olisi pelko siitä, että menetelmä aiheuttaa kärsimystä. Eläinlääkärilopetuksen odottaminen esim. seuraavaan päivään aiheuttaa tarpeettoman paljon kärsimystä eläimelle, joka syystä tai toisesta tarvitsee hätälopetuksen.


TÄRKEÄ VASTUU

Mielestäni jokaisen, siis aivan jokaisen lemmikinomistajan pitäisi miettiä hätälopetusta. Oli lemmikinä hevonen, koira tai hamsteri, on mietittävä jo ennen eläimen hankintaa, että miten aikoo toimia jos pahin mahdollinen, eli äkillinen vakava sairaus tai tapaturma, sattuu omalle kohdalle. Jos on aivan varma ettei itse pysty päästämään eläintä kärsimyksistään, kuka sen tekee? Onko samassa taloudessa vanhempi, puoliso tai kämppäkaveri, jolta löytyy kanttia vaadittuun tehtävään? Entä onko aina tavoitettavissa naapuri, lähistöllä asuva metsästäjä, aina avoinna oleva eläinlääkäriasema tai kyseisen eläinlajin tunteva kasvattaja, jonka tietää pystyvän hätälopetukseen? Jos on varma, ettei itse pysty hätälopettamaan lemmikkiä eikä lähistöllä ole ketään joka sen tekisi lyhyellä varotusajalla minä tahansa vuorokaudenaikana, on mielestäni syytä miettiä lemmikinpidon eettisyyttä. Toki, onneksi, niin vakavat tapaturmat tai äkilliset sairaudet, että hätälopetusta vaaditaan, ovat melko harvinaisia. Olen myös kuullut, että jopa herkät ihmiset jotka ovat aiemmin olleet sitä mieltä, ettei heistä olisi lopettamaan yhtäkään eläintä, ovat pystyneet hätälopetuksen suorittamaan kun tilanne on sattunut kohdalle. Kärsivän eläimen katsominen on kuitenkin aivan hirveä kokemus, ja jos ymmärrys kärsimystä kohtaan on riittävän suuri, voi kuka tahansa poistua mukavuusalueeltaan, voittaa pelkonsa ja lopettaa kärsivän eläimen. Tätä on kuitenkin hyvä miettiä etukäteen, eikä luottaa siihen että mielipide muuttuu pahimman koittaessa.

Haluan tarkentaa, että isompien lemmikkieläinten kohdalla hätälopetus harvemmin onnistuu kotiolosuhteissa. Jos ei ole metsästyslupaa ja asetta tai pulttipyssyä, ei voi ajatella lopettavansa kissaa isompaa eläintä ns. paljain käsin, vaikka tilanne olisi miten paha. Silloin on turvauduttava siihen, että eläinlääkäriin pääsee kellon ympäri vaikka taksilla tai naapurin kyydillä, tai että on olemassa se tuttu metsästäjä joka on tavoitettavissa koska tahansa.

Pienten eläinten hätälopetus onkin onneksi helpompaa myös kotioloissa. Esim. tapaturmaan joutunutta pienjyrsijää ei tarvitse lähteä viemään eläinlääkäriin, jolloin se kärsii kenties tuntien ajan ja saattaa menehtyä kuitenkin matkalla. Saati odottaa seuraavaan päivään eläinlääkärille pääsyä. Alle parikiloisen eläimen saa lopetettua myös fyysisesti heikompi henkilökin, joka vain on riittävän varma otteistaan. Itsekin olen aika pieni ja heiveröinen ihmisolento, mutta voimat riittävät hätälopettamaan yli 5 kiloisen kaninkin ilman harjanvartta kummempaa apuvälinettä.


SALLITUT LOPETUSMENETELMÄT

Eläinsuojelulaissa on erikseen määritelty, millä keinoin saa lopettaa eri eläinlajeja. Osassa on tarkemmin määritetty, minkä kokoinen tai ikäinen eläin saadaan lopettaa milläkin keinolla. Tällä kertaa en ota tarkemmin puheeksi isompia tuotantoeläimiä, joita pidetään myös lemmikkinä. Oletan että niistä kiinnostuneet ovat itse ottaneet asioista selvää ennen eläinten hankintaa.

Lisäksi eläinsuojelulaissa tarkennetaan mm. sitä, että lopetuksen saa suorittaa ainoastaan henkilö jolla on riittävät tiedot kyseisen eläinlajin lopetuksesta sekä taitoa suorittaa toimenpide. Lopetettavasta eläimestä on pidettävä kiinni siten, ettei sille aiheudu kipua, mutta eläimen raajoja ei saa sitoa.



ALLA OLEVA TEKSTI SISÄLTÄÄ YKSITYISKOHTAISTA KUVAILUA ELÄINTEN LOPETUKSESTA


Ainoat sallitut lopetusmenetelmät koiran, kissan ja vastaavanlaisten* pienten lemmikkieläinten kohdalla ovat eläinlääkärin suorittama nukutuslopetus, aivoihin ampuminen tai välittömästi tainnuttavan ja tappavan kaasun käyttö. Poikkeuksena alle 3vrk ikäiset poikaset, jotka saa lopettaa iskulla päähän, jolloin eläin menettää henkensä välittömästi.
* Tässä asianyhteydessä koiraan ja kissaan verrattavat pienet lemmikkieläimet sisältävät kaikki ei-tuotantoeläimet joita pidetään lemmikkeinä.

Kun puhutaan tuotantoeläimistä, sallitut menetelmät ovat hiukan toisenlaiset.

Siipikarjaa lopetettaessa voidaan Ruokaviraston (ent. Evira) mukaan käyttää mekaanista niskamurtoa (alle 5kg ja max 70 eläintä päivässä), iskua päähän (alle 5kg ja max 70 eläintä/pv), sähkötainnutusta ja verenlaskua, pulttipistoolitainnutusta ja verenlaskua (alle 10kg), maserointia eli murskausta (alle 72h ikäisille linnuille), kaulankatkaisua (vain kotitalousteurastuksissa), hiilidioksidia, muita kaasuja tai eläinlääkärin nukutuslopetusta.
Eläinsuojelulaissa kerrotaan kuitenkin siipikarjan luvallisiksi lopetuskeinoiksi ainoastaan ampuminen, sähkö, hiilidioksidi, kaulan katkaisu tai niskamurto (alle 3kg).

Käytännössä siis lemmikki- tai kotitarvekanoja, tai muuta siipikarjaa voidaan lopettaa esimerkiksi kaulan katkaisulla kirvestä tai vesuria apuna käyttäen ilman tainnutusta. Etenkin isompien lintujen kohdalla tainnutus ilman asianmukaista välinettä (tainnutusjousi) on vaikeaa, joten kotiolosuhteissa turvallisin keino nopealle ja kivuttomalle lopetukselle on katkaista kaularanka yhdellä iskulla.

Kaneille, niin lemmikki- kuin tuotantokaneillekin sallitut lopetusmenetelmät ovat tainnutusjousi- tai pulttipistoolitainnutus ja verenlasku, ampuminen, isku päähän (alle 5kg ja max 70 kania päivässä), sähkötainnutus tai nukutuslopetus. Käytännössä ainoa kotiolosuhteissa sallittu ja toimiva lopetuskeino kaneille on tainnutus tainnutusjousella ja verenlasku.


Muita pienikokoisia seura- ja harrastuseläimiä koskee samat sallitut menetelmät kuin koiria ja kissoja. Tämä tarkoittaa sitä että samaan kategoriaan kuuluu kanien lisäksi jyrsijät, lemmikkilinnut, matelijat, sammakkoeläimet ja selkärangattomat.


Asiaan perehtymätönkin varmasti tajuaa ettei samat lopetusmenetelmät toimi näille kaikille lukuisille lajeille. Ja itseasiassa monelle lajille lain mukaan sallitut lopetusmenetelmät eivät ole nopeita ja kivuttomia tapoja, vaan saattavat aiheuttaa suurta kipua ja pitkittynyttä kärsimystä. Esimerkkinä alle 3 viikon ikäinen hiiri, joka on lain mukaan luvallista lopettaa hiilidioksidilla, muttei esim. iskulla päähän. Nuori hiiri tukehtuu hitaasti eikä tainnu välittömästi kuten aikuinen, sillä sukellusrefleksi estää hiilidioksidin pääsyn verenkiertoon. Nuorilla hiirillä ja muilla pienjyrsijöillä paras lopetuskeino onkin isku päähän. Valitettavasti eläinsuojelulaki ei ole huomioinut kaikkia lajeja yksilökohtaisesti, joten eläimen omistajan on ensiarvoisen tärkeää tuntea lemmikkinä pitämänsä tai etenkin kasvattamansa laji myös lopetuksen näkökulmasta. Eläinsuojelulain perimmäinen tarkoitus on suojata eläintä kärsimykseltä. Mielestäni on siis oikeutettua toimia lainvastaisesti eläintä lopetettaessa, mutta vain jos lakia noudattamalla aiheutetaan enemmän kärsimystä kuin muilla keinoilla. 

Samaten eläinlääkärin suorittama nukutus voi olla eksoottisille eläimille todella huono, kipua ja suurta stressiä aiheuttava lopetusmenetelmä. Ensinnäkin useimmilla eläinlääkäreillä ei ole riittävää kokemusta käsitellä eksoottisia eläimiä, jolloin pelkästään eläimen rauhoittaminen voi olla vaikeaa, ja pitkäkestoinen matka sekä hermostunut käsittely on tarpeettoman stressaavaa eläimelle. Lisäksi rauhoitusaineen piikitys voi epäonnistua ja aiheuttaa suurta kipua. Normaalisti nukutuslopetusta käytettäessä varmistetaan että eläin on asianmukaisesti taintunut eikä tunne kipua ennen lopetuspiikin antamista. Valitettavan usein tässä kohdassa epäonnistutaan, kun lopetusta suorittaa eläinlääkäri jolla ei ole riittävää asiantuntemusta eksoottisten eläinten suhteen. Epäonnistunut rauhoitus aiheuttaa kipua lopetuspiikkiä annettaessa.


Matelijoita, sammakkoeläimiä tai selkärangattomia ei voi lopettaa myöskään hiilidioksidilla. Suuri osa näistä ei kuole hapenpuutteeseen edes tunneissa. Useimmille matelijoille paras lopetuskeino on tainnutus iskulla päähän tai esim. lävistävällä tainnutusjousella, jonka jälkeen suoritetaan niskamurto tai verenlasku, joka käytännössä tarkoittaa yleensä koko kaulan katkaisua. Sammakkoeläinten ja selkärangattomien kohdalla helpoin ja varmin, joskin ei ehkä mukavin tapa, on maserointi eli eläin kokonaan murskaaminen esim. kahden ison betonilaatan välissä. Lajikohtainen tuntemus on etenkin vaihtolämpöisten eläinten kohdalla äärimmäisen tärkeää, jotta lopetus saadaan toteutettua kivuttomasti.



LEMMIKIN LOPETUS - TURHA TABU? 

Suomessa eläintenpitokulttuuri on ihan omaa luokkaansa. Meillä on äärimmäisen kehittynyt eläinlääketiede ja lemmikkien elinikää voidaan pitkittää yhä useammilla apukeinoilla. Joskus kyseenalaisen paljon, jopa eläinlääkinnän ammattilaisten johdosta ja suosituksesta. Eläinlääkintäkin on ala jolla kuluttaja määrää suunnan. Asiakkaat vaativat yhä enemmän, ja tästä syystä alan ammattilaisilla on jatkuva paine tarjota yhä enemmän vaihtoehtoja lemmikin hoitamiseksi - ja mahdollisimman pitkän elämän edesauttamiseksi. Voisin kirjoittaa oman osionsa siitä, miten paljon Suomessa tehdään epäammattimaisia päätöksiä ja suosituksia pitkittää eläimen hoitoa sillon kun se on täysin kyseenalaista jopa ilman suurempaa lääketieteellistä ammattitaitoa. Tiedän valitettavan paljon tapauksia jossa eläinlääkäri on tehnyt virkavirheen suositellessaan hoitoa eläimelle, joka on johtanut suoranaiseen eläinsuojelulain rikkomiseen. Mutta en nyt takerru aiheeseen tämän enempää, sillä asia ei ole läheskään niin mustavalkoinen kuin voisi kuvitella. Kenties palaan aiheeseen jossain toisessa postauksessa.

Joka tapauksessa elämme maassa jossa eläimillä on koko maailman mittapuulla erittäin hyvät oltavat. Tietoisuutta on paljon, meillä on eläinsuojelulaki ja vaikka vanha ja puutteellinen onkin, sitä päivitetään parhaillaan. Meillä on hirvittävän paljon eri alojen ammattilaisia ja valveutuneita harrastajia, jotka pyrkivät jokapäiväisellä toiminnallaan lisäämään tietoutta ja kehittämään eläinten hyvinvointia.

Silti, ja ehkä osittain siitäkin johtuen, Suomessa on kyseenalaista lopettaa eläin. Tartutaanpa siihen hetkeksi. Lopetus on, kuten jo ylempänä teksistäni käsiteltiin, tehtävä aina ja joka tilanteessa mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti, sekä eri eläinlajeille ja jopa eri ikäisille ja kokoisille eläimille on määritelty omat menetelmänsä, jotta lopetus onnistuisi inhimillisesti. Eläin ei siis kärsi oikeaoppisesti tehdystä lopetuksesta. Eläin ei ymmärrä menetettyjä päiviään, vaikka se olisi lopetushetkellä nuori ja tervekin.

Miksi siis on kyseenalaista lopettaa eläin? Vanha ja terve eläin, nuori eläin, tai varsinkin nuori ja terve eläin. Yhtälailla on ongelmallinen tabu ja kulttuuri, ettei eläimestä saa luopua kuin erittäin painavasta syystä. Hyväksyttäväksi katsottuja syitä tuntuu olevan esimerkiksi erittäin vaikea sairastuminen tai työkäyttöön sopimattoman eläimen luovutus uuteen kotiin. Kun taas allergia, lapsen syntymä, muutto tai muu elämäntilanteen muutos (yllättävä tai ei), pitovaikeudet tai lemmikin soveltumattomuus siihen tarkoitukseen, johon se alunperin hankittiin, ei yleensä koeta riittäviksi syiksi lemmikistä luopumiselle. Olisi pitänyt harkita pidempään, olisi pitänyt ottaa selvää etukäteen, olisi pitänyt, olisi pitänyt... 
Pitäisi osata ennustaa.




Luopumis- tai oikeastaan luopumattomuuskulttuurin lailla syyt lopetukselle odotetaan olevan erittäin painavia. Eläimen täytyy kärsiä suunnattomasti tai sen ei tule voida suorittaa normaaleja elintoimintojaan, ennen kuin lopetus on oikeasti perusteltua. Edelleen vuonna 2020, kun tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, Suomessa elää vahva käsitys siitä että eläin, joka liikkuu (jollain tavalla), syö, juo ja tekee tarpeensa, voi hyvin. Paino sanalla hyvin. Tässä tapauksessa hyvinvoinnin mittariksi on otettu se, että eläin elää

Jos nyt lähdetään miettimään asiaa aivan pohjalta alkaen, aloitetaan eläimen vaistoista. Jokaiseen eläimeen, myös ihmiseen ja niihin kaikkein domestikoituneimpiin lemmikkilajeihin, on geeniperimään koodattu tietyt vaistot. Osalla ne ovat vahvemmat, osalla niitä hädintuskin huomaa, etenkin jos ei osaa tulkita eläintä. Joka tapauksessa vaistot ovat siellä. Voimakkain vaisto jokaiselle elävällä olennolla on itsesäilytysvaisto eli henkiinjäämisvietti. Se tarkoittaa sitä, että eläin yrittää kaikissa tilanteissa selvitä. Kaikki sen toiminta pyrkii pysymään hengissä viimeiseen asti. Juuri ja juuri hengissä sinnittelevä eläin, vaikka se liikkuisi, söisi ja niin edelleen, ei siis kerro hyvinvoinnista, vaan siitä että eläin on yhä elossa. Tässä kohtaa karsitaan siis se äärimmäinen syy olla lopettamatta eläintä. Hengissä oleminen ei ole mittari hyvinvoinnille.


Toinen, paljon hankalammin arvioitava mittari hyvinvoinnille on elämänlaatu. Jos hengissä pysyminen ei ole riittävää, mikä sitten on? 


Paljonko vaaditaan siihen, että eläimen katsovaan olevan hyvinvoiva? Kuten aiemmin tekstissäni sivusin, tämä seikka on jokaisen lemmikinomistajan oma mielipide ja omatunnon asia. Valitettavasti tämä aiheuttaa usein kärsimystä eläimelle. Omistajalla ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä eläimen kärsimystä kohtaan, tai kärsimystä ei havaita tai edes uskota olevan, vaikka joku (kokeneempi) niin voisi osoittaakin. Oma sokea näkemys voi vaarantaa lemmikin hyvinvoinnin ja pahimmillaan aiheuttaa suurta kärsimystä elämelle, joten on ensiarvoisen tärkeää osata kuunnella myös muiden näkemyksiä. Omalle lemmikille sokeutuu, ja kuten esim. muutoksia painossa ei huomaa yhtä helposti, myös lemmikin terveydentilan muuttuminen voi jäädä huomaamatta. Tietyt asiat on helposti korjattavissa ja hoidettavissa, mutta joskus eläimen vaivat on siinä määrin vakavia tai vaikeasti ja hitaasti hoidettavia, että elämänlaatu laskee huomattavasti.
Heikko elämänlaatu on aina hyvä peruste lopettaa eläin. Myös silloin, kun elämänlaatua voitaisiin kohentaa lääketieteellisesti, kodinvaihdolla tai muilla keinoin.


OIKEUS ELÄMÄÄN

Entä jos ollaan tilanteessa jossa eläin elää hyvinvoivana ja elinvoimaisena, mutta se on esimerkiksi luonteeltaan erittäin vaikea ja tulee tilanne jossa eläimestä pitäisi luopua? Tai jos täytyy luopua perusterveestä eläimestä, joka on jo iäkäs? Onko lopetus hyväksyttyä? Suomen eläintenpitokulttuurissa vastaus on useimmiten ei. Lemmikille pitäisi etsiä uusi koti, ja monen mielestä epäsopiva koti ja huono elämänlaatukin on parempi vaihtoehto, kuin lopetus. Tai vanhakin lemmikki olisi laitettava käymään läpi koko sen elämän mullistava muutos, uusi perhe ja uusi koti. Miksi? Koska jokainen elämä on arvokas.

Aivan. Tartutaan nyt tähän. Jokainen elämä on tottakai arvokas. Miksi siis on oikeutettua uhrata sen yhden eläimen arvokas elämä huonolle elämänlaadulle? Äärimmäisellä inhimillistämisellä saadaan aikaan ajatus, että useimmat ihmisetkin valitsisivat ennemmin huonon elämän, kuin kuoleman. Mutta eläin ei ymmärrä kuolemaa. Se ei valitsisi sitä, vaikka ymmärtäisi, koska sen vaistot käskevät sinnittelemään viimeiseen hengenvetoon asti. Jää siis ihmisen vastuuksi katsoa, että eläimen oikeudet toteutuvat. 


Oikeus elämään ei ole tärkeämpi, kuin oikeus hyvään elämään. 


Palaamme jälleen saman pulman äärelle, sillä jokainen lemmikinomistaja määrittelee hyvälaatuisen elämän eri tavoin. Toiselle riittää että eläin näyttää onnelliselta. Toinen vaatii enemmän, täyttä suorituskykyä ja mahdollisuutta elää monimutkaista lajityypillistä elämää.
Lemmikinomistaja kohtaa eläimen yleensä tunne edellä. On luonnollista, että eläin, etenkin rakas oma lemmikki, aiheuttaa voimakkaita tunteita. Tunteet pitäisi kuitenkin voida laittaa syrjään, ja tarkastella eläimen elämää objektiivisesta näkökulmasta järken kautta. "Näyttääkö eläin onnelliselta?" on väärä kysymys. "Voiko eläin olla onnellinen juuri nyt?" on parempi kysymys. Kyseenalaistetaan eläimen hyvinvointi, ja lähdetään miettimään, mikä sen elämästä tekee hyvää, ja mikä huonoa. Onko se terve? Jos sillä on sairaus, onko se riittävän hyvin hoidossa? Saako eläin sopivasti ihmis- tai lajiseuraa ja riittävästi omaa rauhaa? Onko eläimen elinympäristö sille oikeanlainen? Voisiko se olla parempi? Saako eläin riittävän mahdollisuuden liikuntaan? Onko eläimellä riittävästi virikkeitä? Syökö se laadukasta, lajilleen sopivaa ravintoa? Jokainen voi myös määritellä "riittävän" eri tavalla. Esimerkiksi "riittävä määrä liikuntaa" riippuu todella paljon lajista, rodusta ja eläinyksilöstä, mutta myös ihmisten näkemykset tästä vaihtelevat. Jälleen on tärkeä asettua katsomaan asiaa tunteen ulkopuolelta.
Elämänlaadusta kertovia kysymyksiä on paljon, ja niitä on hyvä kysyä itseltään säännöllisesti. Etenkin pitkäikäisen lemmikin kanssa elämiseen turtuu tietyllä tavalla, ja joskus saattaa käydä niin että jokin eläimen elämän osa-alueista ei ole niin hyvällä tolalla, kun se voisi olla tai kuten se kenties joskus aiemmin oli. Kaikki lemmikinomistajat tekevät virheitä, kaiken aikaa. Se voi johtua tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä, mutta myös inhimillisistä erheistä, väsymyksestä, sairastumisesta tai yksinkertaisesti siitä, ettei ole huomannut olosuhteiden muuttuneen pikkuhiljaa ajan saatossa. Onneksi muutoksen voi tehdä koska tahansa, ja se mikä todella merkitsee ja kertoo lemmikinomistajan arvosta, on se, mitä hän päättää tehdä kun huomaa ongelman eläimen hyvinvoinnissa. 


Jokainen elämä on arvokas, lajista riippumatta.
Jokainen elämä on niin arvokas, että se ansaitsee tulla täytetyksi parhaalla mahdollisella tavalla.


Lopetus ei ole koskaan väärä valinta.
Eläintä ei voi koskaan lopettaa "liian aikaisin", ainoastaan liian myöhään.


sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Leopard gecko vivarium & P H O T O S


Ravistellaanpa hiukan tomuja tästäkin blogista! Eli täällä ollaan, vaikka blogi onkin ollut taas pitkään hiljainen. Tänä päivänä tahtoo entistä enemmän jäädä blogin kirjottelu vähemmälle, kun muut some-kanavat on huomattavasti nopeampi päivittää ja valtaosa aktiivisuudesta on siirtynyt niihin. 

Anyway. Sain hiljattain valmiiksi uuden sisustuksen leopardigekolle, ja ajattelin että voisi olla kiva julkaista kuvia uudesta terraariosta asukkeineen. Asukki saa nykyään harmillisen vähän huomiota, koska ei ole talouden värikkäin, suurin, pienin eikä muilla tavoin persoonallisin lisko, saati eksoottinen eläin. Mutta kehtaanpa väittää, ettei itse lisko siitä pahastu. Itseä ehkä enemmän harmittaa, sillä koen edelleen leopardigekot hyvin mielenkiintoisina liskoina yleisyydestään huolimatta. Ehkä siksikin halusin panostaa oman leoskini asumukseen, ja loin sille parhaan kykyni mukaan mahdollisimman pitkälle luonnollista elinympäristöä jäljittelevän sisustuksen.

Valitettavasti kuvat ei anna oikeutta lopputulokselle, josta tuli omaan makuun varsin mieluisa vaikka ensimmäinen vastaavanlainen luomus harvoin perfektionistin silmää hiveleekään. Ainoa iso miinus on taustan puute, sillä en tähän väliin olisi millään ehtinyt ruveta ähräämään taustan kanssa. Karmea pakkauspaperi saa siis kelvata takaseinän peitteeksi..

Kuvien alla vähän tarkempaa kertomusta, miten toteutin pohjan ja sisustuksen.

Terraariolla on kokoa 100x50x30cm, eli se on hyvin matala. Lasiovien alla ei ole käytännössä ollenkaan tilaa pohjalle,
jonka takia inspiroiduin tekemään taakse päin kohoavan penkereen joka on "paljastanut puiden juuret".


Kostea, viileä pääty, jossa on savesta muotoiltu luola. Tässä päädyssä on reilusti turvetta saven ohella, joka on helppo
pitää kosteana. Hyppyhäntäiset ja muut pienet talkkarit viihtyvät kun on kostea tukikohta.




Tähän projektiin meni yllättävän paljon maa-ainesta. Turvetta meni n. 20l, hiekkaa lähemmäs 10l ja saveakin yli 10l. Pohja koostuu siis turpeesta, savesta ja hiekasta. Pohja on salaojitettu ja penger koostuu valtaosaksi hiekkaisasta turpeesta. Seassa on kerroksittain savea, lämpimässä päädyssä enemmän. Pintakerros on pitkälti pelkkää savea, mutta viileässä päädyssä tiukkaan tampattua hiekkaista turvetta on reilusti näkyvissä.
Pohjasta tuli tosi kiva. Irtoainesta on jonkin verran, mutta pohja on silti kova ja kiinteä, juuri kuten leopardigekkojen luontaisilla elinaluellakin on. Halusin terraariosta bioaktiivisen, joten kosteana pidettävää turvetta oli oltava reilusti. Aika kertoo miten tämä setuppi toimii bioaktiivisena. 
Ja tiedoksi niille, jotka yhä luulevat että irtonainen maapohja on vaarallinen leopardigekoille: Ei ole. On olemassa paljon huonoja vaihtoehtoja leopardigekon terraarion pohjaksi, mutta irtonainen aines ei ole yksiselitteisesti huono. Leopardigekon pohjan tulee aina olla kiinteä, sillä lisko on kotoisin kiviaavikolta - ei hiekka-aavikolta, eikä sen ruumiinrakenne ole kehittynyt tarpomaan upottavassa pohjamateriaalissa. Tästä syystä paksu kerros hienoa hiekkaa tai pehmeä turvekerros ei ole sopiva valinta. Muovimatto ja kivilaatta koetaan usein helpoimmaksi ratkaisuksi, mutta itse halusin luopua niistä siivottavuuden, hajun, ruman ulkonäön ja liskolle virikkeettömän suoran pinnan vuoksi.
Terve ja oikeanlaisiin olosuhteisiin asutettu lisko ei syö irtonaista pohjamateriaalia. Sitä saattaa joutua hiukan suuhun saalistamisen yhteydessä, mutta irtonainen hieno hiekka, turve- tai savimuruset eivät aiheuta ongelmaa ruuansulatuselimistössä, vaan ne kulkeutuvat ruuan mukana ulos luonnollista tietä.

Inspiraation antoi terraarion mataluus, joka houkutteli luomaan korkeuseroa syvyyssuunnassa, jotta koko pinta-ala tulisi mahdollisimman hyvin käyttöön ja näyttäisi näyttävämmältä. Terraarion sijainti (rinnan korkeudella terraariotornissa) on sopiva matalaan terraarioon tähystämisen kannalta, mutta matalan terraarion hankalan sisustettavuuden  vuoksi keskityin erityisesti siihen että lopputulos olisi kaukaakin miellyttävän näköinen.
Halusin terraarion ilmeestä todella karun. Olen lopen kyllästynyt siihen että kaikkiin terraarioihin halutaan "viidakkoteemaa", vehreyttä ja vihreyttä, vaikka sitten tekokasveilla, ja täysin riippumatta terraarion asukkaan luontaisesta elinympäristöstä. Eihän se eläin tietysti välitä, onko sen terraario sisustettu viidakoksi, autiomaaksi vai Legolandiksi, kunhan se tarjoaa sopivat olosuhteet, mahdollisuuden lajityypilliseen käyttäytymiseen sekä riittävästi suojaa. Omasta mielestä vaan on hurjan paljon kiinnostavampaa, kun terraariot on sisustettu jäljitellen lajin luontaisia elinoloja eivätkä kaikki näytä samanlaisilta (teko)kasvikaaoksilta.
Eli vahva suositus! Älkää pelätkö kokeilla luonnollisempaa vaihtoehtoa leoskeillenne, vain koska sairaat tai vääränlaisissa olosuhteissa eläneet liskot ovat syöneet (kalkki)hiekkaa aiheuttaen itselleen suolitukoksen.

Kuten sanottu, olen tähän lopputulokseen varsin tyytyväinen. En ole aiemmin tehnyt bioaktiivista kiviaavikkoterraariota, mutta tekisin näitä mieluusti enemmänkin! Seuraavaan tulisi sitten myös tausta, ja luultavasti enemmän kiviä. Tykkään hirmuisesti tämän terraarion kivisommitelmista, jotka muodostaa lämpimään päätyyn kivan luolan savipohjan kanssa, sekä useamman kolon johon lisko mahtuu piiloutumaan. Lämpömatto sijaitsee kivien alla, joten kivien alla luolassa on täydellinen lämmittelypaikka. 

Laitan lopuksi alle muutaman kuvan asukista uudessa terraariossaan. Aurora on tuntunut viihtyvän hyvin. Sen lasien raapiminen on vuosien saatossa vähentynyt paljon, selvästi suhteessa sen kanssa, miten terraario on sisustettu. Mitä enemmän pinnanvaihtelua ja korkeuseroja on ollut, sitä enemmän lisko liikkuu tutkiskellen ja raapii laseja vähemmän. Nyt en ole alkututkimusten jälkeen nähnyt sen raapivan laseja kertaakaan. Lisko liikkuu joka yö aktiivisesti ympäri terraariota ja saalistaa. Auroraa on nykyään hirmu ihana kuvata, vaikka itse lisko onkin sangen luonnottoman näköinen "villissä" ympäristössään.







maanantai 28. tammikuuta 2019

Sugar glider


Sokeriorava (Petaurus breviceps)
Uudeksi nimeksi on ehdotettu vähemmän harhaanjohtavaa mahlapussikiitäjää



ALKUPERÄ JA ELINYMPÄRISTÖ

Sokeriorava on Petauridae- eli pussiliito-oravien heimoon kuuluva yöeläin. Heimoon kuuluu kuusi lajia. Ne ovat siis pussieläimiä kuten koalat ja kengurut, eivätkä siis oravia tai edes jyrsijöitä, kuten voisi luulla suomenkielisen nimen, ja liito-oravaa muistuttavien piirteiden takia.


Australialaista metsää, mm. eukalyptus-puita
Sokerioravia tapaa luonnossa Australiassa, Uudessa-Guineassa, Tasmaniassa sekä Bismarckinsaarilla, joista mm. Tasmaniaan sokerioravat on istutettu ihmisen toimesta jo lähes 200 vuotta sitten. 

Sokerioravien elinympäristö luonnossa on pääosin sademetsää, mutta niitä tavataan myös kuivemmilla alueilla. Lämpötilat ovat hyvin korkeat lähes ympäri vuoden, ja sokerioravat voivat mennä eräänlaiseen lyhytaikaiseen horrostilaan lämpötilan pudotessa alle 15 asteen. Lemmikkinä pidetyt sokerioravat ovat selvästi aktiivisempia huoneenlämmön ollessa reilusti päälle 21 asteen.

Sokerioravat tekevät pesänsä onttoihin puunrunkoihin ja viettävät suurimman osan elämästään useiden kymmenien metrien korkeudessa puissa liikkuen. Luonnossa yhden sokerioravaperheen tai -lauman reviiri on usein noin hehtaarin laajuinen. Reviiri merkitään virtsalla, syljellä ja hajurauhasilla. Äänekäs, pikkukoiran haukuntaa muistuttava ääntely varoittaa sekä laumanjäseniä mahdollisesta vaarasta, että tunkeilijaa pysymään loitommalla.



ULKONÄKÖ, KOKO JA PUSSIELÄIMEN RAKENNE

Sokerioravat ovat sukunsa pienimpiä pussiliito-oravia, eli reilun 20cm pituisia, joista häntä on puolet koko pituudesta. Painoa niillä on karkeasti n. 100g, mutta lemmikkinä pidettävien sokerioravien koko voi vaihdella todella paljon linjojen ja yksilöiden välillä. Urokset ovat naaraita kookkaampia.

Turkki on lyhyt ja tiheä. Väriltään villimuoto eli normaalivärinen sokeriorava, "standard grey" on harmaa, jolla on tumma raita kuonosta alaselkään, tummia merkkejä muuallakin vartalossa ja hännänpäässä. Kurkku ja vatsa ovat kermanvaaleita. Sokerioravilla on myös lukuisia värimuotoja, kuten albiino, leukistinen ja mosaiikki, jolla on valkoisia merkkejä satunnaisissa paikoissa.

Edesmennyt Vili-pappa, joka tuli minulle ollessaan
n. 8-vuotias, eikä ollut tottunut käsittelyyn.
Sokerioravilla on huomattavan suuret silmät, jotka ovat erittäin tärkeät yöeläimelle jolla on useita luontaisia saalistajia. Hyvän näköaistinsa lisäksi sokerioravilla on myös hyvä kuulo, ja suhteellisen suurilla, tutkan lailla pyörivillä korvilla on hyvä pyydystää pienetkin äänet - kuten rapistelevat hyönteiset. Hajuaistiakaan ei tarvitse hävetä, sillä sokerioravat haistavat mm. lajitoverinsa ja ravintonsa pitkänkin matkan päästä.

Kenties tunnusomaisin piirre sokerioravilla on niiden liitopoimut (patagium), jotka ovat samankaltaiset kuin liito-oravalla. Etu- ja takaraajojen välillä oleva löysä, karvapeitteinen ihopoimu toimii ikäänkuin leijana sokerioravan levittäessään raajansa pitkää loikkaa varten. Luonnossa sokerioravat liikkuvat puiden latvustossa enimmäkseen kiipeämällä ja hyppimällä puunrunkoja pitkin, mutta koska sokerioravat laskeutuvat aniharvoin maahan, liitämistaitoa tarvitaan kun puustossa on isompia aukkoja. Sokerioravat voivat liitää jopa lähes 50 metriä yhdellä loikalla!

Kuten usein pussieläimillä, myös sokerioravilla on iso joukko useimmista nisäkkäistä poikkevia piirteitä. Niiden poikaset, joita kutsutaan joey'iksi, syntyvät riisinjyvän kokoisina jonka jälkeen ne kiipeävät emon pussiin (marsupium) jatkamaan kehitystään, aivan kuten kengurutkin. Toinen mielenkiintoinen ero lisääntymiseen liittyen on se, että sokerioravilla ei ole erikseen tiehyeitä sukupuolielimille, virtsateille ja suolelle, vaan niillä on kloaakki eli yhteissuoli. Kloaakin kautta tapahtuu siis sekä virtsaaminen, ulostaminen, parittelu ja synnyttäminen. Koiraiden penis on kaksihaarainen, joka säikäyttää usein perehtymättömät omistajansa pilkistäessään uroksen peräaukosta uroksen puhdistaessaan sitä tai merkkaamalla reviiriään. Kivespussi, "pom-pom" sijaitsee peräaukon yläpuolella, alavatsassa. Urosten kastroiminen on eläimen pienestä koosta huolimatta helppo operaatio, ja sitä suositellaan kaikille uroksille jota ei käytetä jalostukseen.

Vasen takaraaja: Kynnetön peukalo, 2. ja 3. varvas = "kampa"
ja kaksi normaalia, kynnellistä varvasta.
Sokerioravien raajat ovat melkoisen eriskummalliset - ensinnäkin, niillä on ennemminkin neljä kättä, kuin kaksi kättä ja kaksi jalkaa. Sokerioravat voivat roikkua esimerkiksi oksassa pää alaspäin, pidellen kiinni taitavasti vain takajaloillaan ja esimerkiksi syöden samaan aikaan. Ne osaavat myös pitää asioita, kuten ruokaa, useassa raajassa samaan aikaan. Sokerioravan raajoissa on kussakin neljä sormea ja peukalo, joissa on erittäin terävät kynnet - lukuunottamatta takaraajojen peukaloa, jossa ei ole kynttä lainkaan. Takaraajojen sirot 2. ja 3. varvas ovat yhdistyneet käteväksi "kammaksi", jota sokeriorava käyttää sukiessaan tiivistä turkkiaan. Pitkä häntä toimii sekä peräsimessä liidon aikana, että alkeellisena viidentenä raajana, jolla sokerioravat voivat kantaa vaikkapa kevyitä oksia tai lehtiä pesäänsä!

Hampaatkin sokerioravilla on melko erilaiset, kuin voisi olettaa. Niiden alaetuhampaat ovat pitkät ja terävät, hyvin samankaltaiset kuin vaikkapa hiirillä tai rotilla, mutta ne eivät kasva jatkuvasti kuten jyrsijöillä. Yläetuhampaita on kaksi lyhyttä, joiden mukaan lahko (Diprotodontia - harvaetuhampaiset) on saanut nimensä. Pitkien ja terävien alahampaiden tarkoitus on rikkoa puunkuori, jolloin eläin pääsee lipomaan maitiaisnestettä.


RUOKAVALIO 

Jauhopukin toukat ovat sokerioravien suurta herkkua!
Sokerioravien ruokavalio koostuu luonnossa pitkälti erilaisten kumipuiden, esim. eukalyptus-puiden maitiaisnesteestä, kukista ja niiden siitepölystä sekä medestä, hyönteisistä ja pienistä määristä hedelmiä.
Kesäisin sokerioravat syövät runsaasti kaikenlaisia selkärangattomia, ja talvisin, kun hyönteisiä on niukasti, ne turvautuvat mm. arabikumiin ja muihin makeisiin nesteisiin. Noin puolet sokerioravien tarvitsemasta nesteestä tulee niiden ruokavaliosta. Sokerioravilla on laajentunut umpisuoli, jotta ne voivat käsitellä paremmin maitiaisnesteiden hiilihydraatteja.
Ihmisten lemmikkeinä sokerioravat syövät usein aivan liikaa hedelmiä, jolloin ne kärsivät proteiininpuutteesta. Proteiininpuutos on yksi syy joka aiheuttaa turkin värjäytymistä (staining) ja huonokuntoisuutta. Ratkaisu tähän on vähentää hedelmien määrää ja lisätä hyönteisten määrää päivittäisessä ruokavaliossa. Hyönteisten lisänä voi käyttää myös kananmunaa tai pieniä määriä kalaa ja lihaa, mutta niillä ei voi korvata hyönteisiä. Hyönteisiä tulisi olla n. puolet ruokavaliosta vuodenajasta riippuen.


" D I E E T I T "

Toinen ensimmäisistä sokerioravistani, Potso, kuvassa
ensimmäistä päivää luonani. Kodin vaihtamisen mestari,
mutta silti rohkea, kesy ja suhteellisen helppo käsiteltävä.
Ulkomailla vannotaan "staple diet":sien nimeen, ja suosituimpia ruokavalioita on kymmenisen erilaista. Osa painottuu "gurujen" laatimiin resepteihin ja osa ruokavalioista perustuu tehdasvalmisteisiin, veteen sekoitettaviin jauheisiin tai kuivaruokiin (pelletteihin), joiden lisänä neuvotaan antamaan erillistä vitamiinilisää ja tuoreita hedelmiä jne.

Olen tutkinut näitä suosituimpia ruokavalioita, ja todennut etten halua syöttää niitä omille sokerioravilleni. Valmisruokien pohjana käytetään yleensä soijaa ja vehnää, joita en halua sokerioravieni ruokavalioon. Itse valmistettavien ruokien reseptit koostuvat usein pitkälti  omenasta, eikä se ole mielestäni hyvä perusta ruokavaliolle. Resepteissä on usein myös maitotuotteita ja sitrushedelmiä, jotka eivät sovi sokerioraville. Proteiininlähteenä neuvotaan käyttämään kypsennettyä kanaa, kalkkunaa tai munaa, sillä hyönteiset muuttavat sokerioravien ominaistuoksun epämiellyttäväksi.


A. dubia, noin neljännes sokerioravieni
ruokavaliosta koostuu näistä torakoista.
Itse pyrin syöttämään sokerioravilleni mahdollisimman luonnonmukaista ravintoa, ja eikä nämä suosituimmat ruokavaliot ole lähelläkään sitä. Tästä syystä koostan ruokavaliot itse, pyrkien imitoimaan luonnossa saatavaa ravintoa ja sen hyviä puolia. Helppous tai eläimen luontaisen hajun välttely ei mielestäni ole mikään peruste tarjota eläimelle ravintoa joka ei ole sille hyväksi. Jos sokerioravien ruokavalioon ei ole valmis panostamaan, on syytä valita lemmikiksi joku muu laji.


Ideaalin ruokavalion koostaminen on erittäin haastavaa, sillä se vaatii paljon aikaa ja
paneutumista, rahaa (kokoisekseen eläimeksi sokerioravien ruokinta on melko hintavaa)
ja työtä,  jotta löytää tarvittavat ainesosat ruokavalioon. 
Sokerioraville tarkoitettuja valmisruokia
ei edes saa Suomesta, joten nekin on tilattava ulkomailta. Syötti sokerioraville mitä tahansa ruokavaliota,
vaatii asia perinpohjaista perehtymistä jotta eläinten hyvinvointi olisi taattu.
Y L I P A I N O

Vakavasti ylipainoinen sokeriorava
Ylipaino-ongelmat ovat hyvin yleisiä sokerioravilla. Osittain siksi, että ne ovat eksoottisia eikä niille syötetä oikeanlaista ravintoa, ja osittain samasta syystä kuin muillakin eläimillä: ei osata tunnistaa sopivassa massassa olevaa eläintä, ylensyötetään helposti sillä ei ymmärretä eläimen energiantarvetta, tai ei vain välitetä ylipainosta. Ehkä jopa ihannoidaan sitä. 
Kuten muillekin eläimille, ylipaino on sokerioraville erittäin haitallista. Niiden pienet kehot on luotu liikkumaan ja niiden tulisi olla kevyitä ja lihaksikkaita, jotta ne kykenevät elämään lajityypillistä elämää. Ylipaino rasittaa sekä niveliä että elimistöä, joka on luultavasti kuormittunut jo pelkästään vääränlaisen ruokavalion takia.
Liian rasvainen ruokavalio kerääntyy ensin rasvaksi sisäelinten ympärille, ja sitten ihon alle näkyväksi löllyväksi kerrokseksi ja pahimmillaan isoiksi makkaroiksi, jotka estävät sokerioravaa hyppimästä - liitämisestä puhumattakaan.
Sokerioravien energiansaannin tulisi koostua lähes pelkästään hiilihydraateista ja proteiineista, sillä ne ovat erikoistuneet syömään kokoonsa nähden paljon ja verrattain köyhää ravintoa. Syömällä rasvaista ruokaa ne lihovat nopeasti ja elimistö kärsii.



ASUMUS


K O K O


Meidän lauman kotihäkki. Kokoa on n. 200x100x230cm, eli lähes 5 kuutiometriä.
Koska sokeriorava on luonnossa hehtaarin kokoisella reviirillä asuva eläinlaji, on selvää ettei se ole pienestä koostaan huolimatta vähän tilaa vievä lemmikki, kuten vaikkapa hiiri, joka viihtyy parhaiten verrattain pienellä reviirillä - luonnossakin.
Sokerioravia varten olisi hyvä olla oma huone, etenkin jos taloudessa on muita lemmikkieläimiä jotka voivat vahingoittaa vapaana viipeltäviä pikkuotuksia. Jos sokerioravia ei voi pitää vapaana omassa huoneessaan kaiken aikaa, tulisi niiden kotihäkin olla erittäin suuri. Näiden eläinten hankalimpiin ominaisuuksiin lemmikkinäpidon näkökulmasta kuuluu ehdottomasti tilavaatimus, ja se ettei riittävän suuria häkkejä tahdo saada tehdasvalmisteisena - tai ne maksavat useita satoja euroja.

Meidän sokerioravilla on mittatilaustyönä teetetty häkki, jonka tilavuus on lähes 5 kuutiometriä. Ulkomailla häkin suositeltu minimikoko on n. 60x60x100cm (0,36 kuutiota), joka on aivan liian pieni näille aktiivisille eläimille, jotka liikkuvat paljon pomppien ja liitäen. Itse suosittelisin kahdelle sokerioravalle minimissään 100x100x200cm (2 kuutiota) kokoista asumusta, vaikka sokerioravat viettäisivät paljon aikaa häkin ulkopuolellakin.



Kuva otettu 2m korkeudesta, pikkuluukun kautta.
Puuhalaatikko on korkea 65l Smart Store. Häkin
pohjalta puuttuu osa pesussa olevista virikkeistä.
Markkinoilla ei ole valmiina sokerioraville sopivia suuria häkkejä. Jos onnistuu löytämään suuren papukaijahäkin jossa on pieni pinnaväli (10mm tai mielellään vähemmänkin), se maksaa helposti useita satoja euroja ja on silti pieni sokerioravien tarpeisiin.
Kun itse etsin suurempaa häkkiä sokerioravilleni, punnitsin mittatilaustyönä valmistetun häkin ja ulkomailta tilattavien papukaijanhäkkielementtien välillä. Seinää vasten tulevien tehdasvalmisteisten häkkielementtien, kattoelementtien ja rahtikulujen jälkeen häkki olisi tullut maksamaan reippaat 400 euroa. Mittatilaustyönä valmistettu häkki, johon tehtiin pyynnöstäni tuplasti leveämpi ovi mitä tehdasvalmisteisessa olisi (50cm leveästä ovesta on hankala saada virikkeitä sisään ja ulos siivousta varten), sekä yläreunaan oma pikkuluukku, tuli kustantamaan kuljetuskuluineen ja asennuksineen 380 euroa.


Sen lisäksi että mittatilaushäkki tulisi edullisemmaksi, se on myös yli 30cm korkeampi, jolloin tilavuutta tuli lisää 0,7 kuutiota. Häkki on myös valmistettu suomalaisesta puusta ja suomalaisena käsityönä. Ei ollut vaikea valita, kumpi häkki menee hankintalistalle.
Harkitsin myös häkin tekemistä itse. Totesin kuitenkin että jo pelkästään materiaalikuluihin menee niin paljon rahaa, että on järkevämpi maksaa ammattilaiselle ja saada toimiva sekä siisti häkki, sen sijaan että säästäisi murto-osan hinnasta ja yrittäisi itse ähertää kunnollisen häkin.



S I J A I N T I

Koska sokerioravat ovat hyvin äänekkäitä, sottaisia ja melko voimakkaan hajuisia (hajua verrataan joskus frettiin, vaikka haju onkin erilainen), kannattaa häkin paikkaa miettiä tarkkaan. Makuuhuoneeseen niitä ei ainakaan kannata ottaa, sillä öinen haukunta kuuluu helposti naapurihuoneeseen - tai jopa naapuriasuntoon! Harva siis pystyisi nukkumaan moisessa metelissä.
Häkkiä ei voi myöskään sijoittaa vetoisaan tai kylmään paikkaan. Mikäli häkki on olohuoneessa tai muussa tilassa jossa vietetään paljon aikaa päivisin, musiikinkuuntelua yms. melua on rajoitettava ja häkki on suojattava pahimmalta häiriöltä esimerkiksi sermillä, suojapeitteellä tai häkin ympärille kiskoihin kiinnitettävillä verhoilla. Verhoja tai peitettä käytettäessä häkkiin on asennettava valaistus vuorokausirytmin ylläpitämiseksi.


T U R V A L L I S U U S

Oksat ovat mieluisa, ilmainen ja helposti hankittava virike sokerioraville.
Häkin koon lisäksi tärkeitä seikkoja ovat turvallisuus ja pakovarmuus - sokerioravat mahtuvat jopa 1,5cm kokoisista raoista, ja älykkäinä eläiminä ne keksivät helposti keinoja karata kehnosti lukituista häkeistä. Sokerioravat ovat tunnettuja myös ikävästä taidostaan joutua onnettomuuksiin. Ne juuttuvat helposti kynsistään verkkoihin, kankaisiin, niiden ompeleisiin (esim. unipussissa) tai virikkeitä kannatteleviin kiinnikkeisiin. Häkissä ja virikkeissä käytetyt materiaalit täytyy myös tarkistaa. Lienee itsestäänselvää, ettei asumuksessa saa olla teräviä kohtia, rakoja joihin eläin voi jäädä jumiin tai muutoin loukata itsensä.

Sokerioravat eivät ole innokkaita pureskelemaan asioita, mutta materiaalien tulisi olla turvallisia maistella. Tämä sulkee pois kaikki maalatut, lakatut ja kyllästetyt puumateriaalit, helposti murenevat muovivirikkeet jne.


Häkin ulkopuolinen jaloittelualue on myös huolehdittava turvalliseksi. Pienet raot niin lattiatasossa kuin katonrajassakin, on tukittava tai suojattava niin ettei pieni otus pääse livahtamaan hankalaan paikkaan. Kodinkoneiden taustat, elektroniikka ja sokerioravan kaadettavissa olevat esineet on suojattava tai sijoitettava niin ettei sokerioravat pääse vaarantamaan itseään. Sähköjohtojen tai muun irtaimiston pureskelusta ei tarvitse niinkään olla huolissaan, mutta kaikki sokerioraville sopimaton ruoka-aines (esim. ihmisten herkut) on pidettävä pois herkkupeppujen ulottuvilta. 

Muut lemmikkieläimet on syytä laittaa toiseen huoneeseen silloin kun sokerioravat ovat vapaana. Lempeä koiravanhus tai laiskanpulskea kissakin voi yllättäen innostua kovaa vauhtia viilettävästä pikkueläimestä, ja seuraukset voivat olla kohtalokkaat - tai vähintäänkin stressaavat kaikille osapuolille.
Lisäksi, koska sokerioravia ei voi opettaa sisäsiistiksi, ne tekevät tarpeensa koska tahansa - ja minne tahansa. Sen lisäksi että ne viipottavat mielellään lattialla, hyppivät sohvilla tai kirjahyllyissä, ne kiipeilevät mielellään myös verhoissa tai jopa tapettia pitkin. Joten pissaa voi olla aivan kaikkialla. Uloste on normaalisti kiinteä papana, joten ne on helppo siivota.



V I R I K K E E T   J A   A K T I V O I N T I

Puuhalaatikossa kuvanottohetkellä heinää, sanomalehtisilppua ja
silkkikasvien palasia, sekä tikkaita yms. sisään ja ulos kiipeämisen
helpottamiseksi. Argentiinantorakat ja jauhomadot eivät pääse
kiipeämään pois laatikosta.
Ulkomailla sokerioravilla pidetään poikkeuksetta juoksupyöriä, jotka on suunniteltu
nimenomaan sokerioraville. Itse olen sitä mieltä että pyörässä juokseminen - tai siis sokerioravien tapauksessa loikkiminen - on täysin luonnoton tapa niiden liikkua, eikä se korvaa liian vähäistä tilaa. En siis ole edes hankkinut omilleni pyörää, vaan panostan muihin tapoihin aktivoida eläimiä.

Koska sokerioravat pitävät kiipeilystä ja loikkimisesta, on niille helppo järjestää viihdykettä. Asumukseen on hyvä laittaa paljon luonnonoksia, köysiä (luonnonkuituisia, tiukasti punottuja), tasoja, tikkaita ja korkkikaarnaa - kuitenkin niin että tilaa jää myös hypellä paikasta toiseen. Ruoka-astioita kannattaa käyttää useita, ja esim. hyönteiset tai muut erityisen herkulliset ruuat voi jakaa joka kerta eri paikkaan, jolloin eläinten täytyy etsiä ruokaansa. Tämä pitää sokerioravien mielen virkeänä.
Itse olen laittanut häkin pohjalle ison muovisen puuhalaatikon, jossa on vaihtelevasti esimerkiksi paperia, heinää, lehtiä, oksia, käpyjä ja risuja joiden seassa möyriä. Sokerioravat voivat myös itse hakea sieltä mieleisiä sisusteita pesiinsä. Tarjoilen usein elävät hyönteiset kyseiseen laatikkoon, jotta sokerioravat joutuvat etsimään ruokansa. Jopa huononäköiset vanhukset aktivoituvat hyönteisten etsimisestä - ne jäävät istumaan laatikon reunalle ja kuuntelevat, mistä päin hyönteisen voisi löytää. Eli vaikka näkö on sokerioraville hyvin tärkeä aisti, vanhetessaan ne oppivat kuitenkin hyödyntämään muita aistejaan korvatakseen puuttuvaa näkökykyä.

Ulkomailla on suosittua käyttää virikkeenä erilaisia lasten muovileluja, joissa on mitä ihmeellisimpiä härpäkkeitä sokerioravien tutkittavaksi. Itse kuitenkin suosin luonnollisempaa sisustusta, ja uskon että sokerioravan on mukavampi kiivetä oksia pitkin kuin liukkaita muovisia pintoja pitkin, ja että ne möyrivät ennemmin lehtikasassa kuin sähköistyvien fleecetilkkujen seassa.


P E S Ä P A I K A T

Pasha, vuoden ikäisenä luokseni Venäjältä muuttanut kodinvaihtaja.
Hiukan säikky, mutta ihmisrakas seikkailija.
Pienenä pussieläimenä sokerioravat viihtyvät melko ahtaissa paikoissa. Ne nukkuvat mielellään kaikki yhdessä, vaikka kolo olisi pieni. Luonnossa sokerioravat tekevät pesänsä onttoon puunrunkoon korkealle puuhun. Pehmikkeenä ja lämmikkeenä niillä on kuivia lehtiä, joita ne kantavat pesään häntänsä avulla.
Ihmiset ovat keksineet tarjota sokerioravilleen hyvin värikkään valikoiman erilaisia nukkumapaikkoja. Suosituimpia lienee erilaiset fleece-kankaasta valmistetut pussit tai taskut, joita on kaikissa mahdollisissa väreissä, kuoseissa ja malleissa. Toisiksi suosituimpia pesäpaikkoja lienee hyvin erilaiset muoviset esineet. Kynäpurkit, lasten lelut, jyrsijöiden mökit sekä majat.  Korit ja kookospähkinät ovat myös suosittuja. Itse pidän kovasti ajatuksesta tarjota mahdollisimman luonnonmukainen pesäpaikka. Puhtaanapito muodostuu helposti ongelmaksi onton puunrungon kanssa, joten helposti avattava linnunpönttö on oikein hyvä korvike. Pesäpaikkoja kannattaa olla useampia, jolloin ne on helppo vaihtaa puhtaisiin vaikka likaisen pesän kuivuminen pesun jälkeen kestäisikin pidempään.


Pehmikkeeksi pesään voi tarjota fleece-palasia, pölyämätöntä heinää, paperisilppua tai kuivia lehtiä. Pesä tulee pestä riittävän usein ja pehmikkeet vaihtaa, sillä sokerioravat merkitsevät pesänsä virtsalla. Joskus ne myös ulostavat pesään uniensa aikana.


K U I V I K E

Sokerioravat ovat sotkuisia eläimiä, ja jonkinlainen kuivike on erittäin tarpeellinen. Sopiva kuivike riippuu pitkälti omistajan mieltymyksistä, mutta asumuksen tyyppi, koko ja eläinten määrä vaikuttavat myös siihen millainen kuivike kannattaa valita.
Lähtökohtaisesti mikä tahansa myrkytön ja pölyämätön kuivike sopii sokerioraville. Pienellä eläinmäärällä voi käyttää sanomalehtiä, jolloin siivousväli on tiheämpi ja joskus sokerioravat voivat innostua silppuamaan paperia, joka lisää työn määrää.
Jyrsijöillä suositut kuivikkeet kuten kutteri, haapahake, turve, hamppu, pellava, paperipelletti tai puupelletti käyvät myös tietyin huomioin. Huonolaatuinen kutteri, turve ja puupelletti ovat helposti liian pölyisiä käytettäväksi (ainoana) kuivikkeena, mikäli sokerioravat pääsevät "käsiksi" kuivikkeeseen.



TERVEYS

Koska sokerioravat ovat Suomessa harvinaisia eikä täällä pidetä myöskään muita vastaavantyyppisiä pussieläimiä, voi eläinlääkäriä olla vaikeaa löytää. Tästäkin syystä lajivalintaa kannattaa miettiä huolella - jos itsellä ei ole valmiiksi tietotaitoa edes eläinten perussairauksien hoidosta, saati pussieläinten anatomiasta ja sairauksista, eikä satu asumaan lähellä eksoottisiin eläimiin erikoistunutta eläinlääkäriä (joita on koko Suomessa vain muutama), voi tulla vaikea paikka eteen sokerioravan sairastuessa. Valtaosa suomalaisista eläinlääkäreistä ei ole ikinä nähnytkään sokerioravaa, puhumattakaan siitä että osaisivat käsitellä niitä, tai soveltaa osaamistaan pikkuruiseen pussieläimeen.

Oikeanlaisissa olosuhteissa, kunnollisella ruokavaliolla elävät sokerioravat ovat pääasiassa harvoin sairastelevia eläimiä. Mutta kuten mikä tahansa elävä olento, sokerioravakin voi sairastua yllättäen. Sokerioravilla tavataan samoja vaivoja kuin yleisemmilläkin lemmikeillä. Esimerkiksi erilaisia tulehduksia; silmä-, hengitystie- ja virtsatietulehduksia, sekä muista nisäkkäistä poiketen myös kloaakki- tai naaraiden pussitulehduksia, sisä- ja ulkoloisia, halvaantumisia (esim. hypokalsemia, joka voi johtua ruokavaliosta ja/tai tulehdustilasta) ja tapaturmista johtuvia haavoja, murtumia tai jopa varpaiden tai raajojen katkeamisia. 


S T R E S S I

Etenkin taustoiltaan epämääräisillä sokerioravilla tavataan muita enemmän häiriökäytöstä, joka aiheuttaa pahimmillaan eläimen kuoleman. Sokerioravat stressaantuvat helposti, ja stressiä lievittääkseen ne saattavat ruveta vahingoittamaan itseään esimerkiksi parturoimaan itseään tai lajitoveriaan, tai jopa pureskelemaan ruumiinosiaan verille asti, ahdistusta tai kipua lievittääkseen.


Yleisiä syitä stressille ovat samat asiat kuin muillekin eläimille; hälyisä elinympäristö, vääränlainen vuorokausirytmi tai sen puute, vääränlainen seura (riitaisat lajitoverit, leikkaamaton uros astuu naarasta jatkuvasti yms.) tai sen puute, likainen ympäristö, sairaus (voi aiheutua stressistä tai jostain muusta syystä, ja kierre voi olla jatkuva), liikunnan tai virikkeiden puute, vääränlainen ruokavalio (elimistö ei toimi kuten pitäisi -> epämiellyttävä tunne), paino-ongelmat, jne. 

Sokerioravien stressiin tulisi suhtautua aina vakavasti, ja tarkistaa että olosuhteet on kunnossa kaikin puolin. Mikäli mitään erityistä syytä ympäristöstä ei löydy, täytyy kääntyä eläinlääkärin puoleen ja hoidattaa mahdollinen sairaus välittömästi. Hoitamaton stressi voi johtaa pahimmillaan sokerioravan kuolemaan.


SOSIAALISUUS


Vaikka nuoriso ja vanhukset ovat usein hereillä hiukan eri aikoihin, viihtyvät
kaikki mieluiten yhdessä. Yksin hereillä oleva sokeriorava voi olla normaalia
epävarmempi ja säikkyä "turhiakin" asioita.
Sokerioravat ovat erittäin sosiaalisia ja laumakeskeisiä eläimiä. Luonnossa ne elävät perheryhmissä tai isommissa laumoissa, joihin voi kuulua jopa 15 yksilöä. Sokerioravia ei siis tule missään nimessä, ikinä koskaan, pitää yksin. Niiden tiedetään stressaantuvan yksinolosta niin paljon, että sairastuvat ja saattavat jopa kuolla tämän takia.
Usein sokerioravia pidetään pareittain. Kaksi leikattua urosta (joskus jopa leikkaamatonta jos tuuri käy), kaksi naarasta tai leikattu uros ja naaras ovat toimia pareja. On eduksi, mikäli yksilöt ovat sukua toisilleen. Parina pitämistä luonnollisempaa olisi yhden (leikatun) uroksen ja useamman naaraan lauma.

Itselläni on kokemusta hyvin erilaisista laumoista. Koska kaikki sokerioravani ovat tulleet kodinvaihtajina (koteja on saattanut olla jopa kuusi ennen minua), laumakokoonpanot ovat olleet hyvin kirjavia. Yllätyksekseni toisilleen täysin vieraat, leikkaamattomatkin urokset ovat hyväksyneet toisensa ja ovat voineet elää laumassa huolellisen tutustuttamisen jälkeen. En kuitenkaan suosittele tämän yrittämistä, sillä tappelevat sokerioravat saavat helposti pahaa jälkeä aikaan, eikä sokerioravien kehonkieli tai stressi ole aina helppoa lukea - vaikka lajista olisi pidempikin kokemus.




EETTISYYS IHMISEN LEMMIKKINÄ

Ihmiseen sokerioravat tottuvat yleensä aika helposti ja useimmat viihtyvät tutun ihmisen seurassa. Kaikki sokerioravat eivät kuitenkaan välttämättä siedä käsittelyä edes pakollisten hoitotoimenpiteiden vertaa, jolloin ne voivat purra ja raapia kipeästi, sekä tietysti stressaantuvat.

Maailmalla on hyvin suosittua "bondata" erittäin tiiviisti sokerioravien kanssa, jolloin ja jonka takia niitä kuljetetaan joka paikkaan taskussa, paidan sisällä tai kaulalla roikkuvissa sokerioravia varten tehdyissä kuljetuspusseissa. Tätä "bondaamista" suoritetaan hyvin kyseenalaisin keinoin, kuten pakottamalla eläimet olemaan lähellä ihmistä ilman mahdollisuutta paeta tai siirtyä omaan rauhaan.
Niin suloista kuin se olisikin, että mukana voisi olla suloinen pieni eläin kaiken aikaa, se ei ole millään tavalla eläimelle hyväksi. Ensinnäkin, sen pitäisi olla päiväsaikaan nukkumassa omassa pesässään, omien laumanjäsentensä kanssa, ja toisekseen melu ja vieraat hajut stressaavat tottunuttakin eläintä. Eläimen pitäisi myös voida poistua nukkumapaikasta syömään, juomaan ja tarpeilleen. Tämä mukana kuljettamisen trendi on yksi iso syy, miksi PETA ja vastaavat eläinsuojelujärjestöt vastustavat sokerioravien pitämistä lemmikkinä. 



H A N K I N T A

Suomessa sokerioravien pito lemmikkinä, kasvatus, jälleenmyynti ja maahantuonti on yhä sallittua. Oletan tämän kuitenkin muuttuvan, kenties aivan lähitulevaisuudessa. Olen saanut mm. SYKEn viranomaiselta tiedon, että Australian viranomaisten antamien tietojen mukaan sokerioravia pyydystetään laittomasti luonnosta kansainväliseen lemmikkikauppaan. Tämä on tietysti huolestuttava asia ihan lajista riippumatta, mutta Amerikassa ja Euroopassa on kasvatettu sokerioravia jo useiden sukupolvien ajan, ja maailmalla kasvattajat pitävät myös huolta siitä että eläimillään on sukutaulut taustatietoineen. Toki joukkoon mahtuu varmasti paljon vastuuttomiakin kasvattajia, ja kenties laittomia WC (wild caught = luonnosta pyydetty) eläimiä.
Tämän vuoksi maahantuotavien sokerioravien taustoista on otettava selvää ennen hankintaa, ja on ehdottoman tärkeää jättää ottamatta eläimet joiden syntyperää ei tiedetä tai se on epämääräinen. 


Suomessa ei tällä hetkellä ole yhtään "virallista" sokerioravien kasvattajaa, mutta poikasia syntyy harvakseltaan harrastajien omille lemmikeille. Sokerioravia haavailevan täytyy siis odotella kärsivällisesti kodinvaihtajia (joista suurin osa on seniori-ikäisiä, kuten useimmat omanikin ovat olleet) tai suunnata katse ulkomaille, jolloin taustatyön tekeminen on entistä tärkeämpää.

Sokeriorava on mahdottoman hellyyttävän näköinen ja kiehtova eläin, ja esim. messuilla niitä esitellessäni väittäisin vierailijoista noin puolen toteavan "Voi kun söpö, mäkin haluan tommosen!" tai muuta vastaavaa sokerioravat nähdessään. Hyvin monet jäävät kyselemään tosissaan että mistä näitä saa hankittua, mutta monille tulee realiteetit vastaan jo siinä vaiheessa kun laittavat nenänsä lähemmäs sokerioravien esittelyhäkkiä, josta leijailee kohtuullisen voimakas tuoksu, tai kun he kuulevat eläinten ruokavalion (tai näkevät mukana esillä olevat torakat) tai tilavaatimukset.



Toivon että tämä kirjoitus päätyy mahdollisimman monen sokerioravia harkitsevan luettavaksi, ja että sokerioravien hankintaa harkitaan huolella ennen kun eläimiä lähdetään edes etsimään. Uuden eläimen harkitseminen on aina tärkeää, mutta sokerioravien kohdalla se on erityisen tärkeää kahdesta syystä: nämä ovat eksoottisia, hyvin paljon muista Suomessa pidettävistä eläimistä poikkeavia villieläimiä, ja toisekseen niiden pitäminen lemmikkinä on eettisesti kyseenalaista. Suuri osa sokerioravia lemmikkinä pitäneistä suomalaisista harrastajista on sitä mieltä, että kyseenalaistaa itsekin näiden pitämisen lemmikkinä. Läheskään kaikille sokerioraville ei edes Suomessa tarjota kohtuullisia, saati riittäviä olosuhteita lajityypillisen käyttäytymisen mahdollistamiseksi.
Itse olen sitä mieltä että sokerioraville on mahdollista järjestää hyvät puitteet muuallekin kuin eläintarhaan, mutta panostusta se vaatii huomattavasti enemmän mitä tavallisemmat lemmikit. 


Vaikka sokeriorava on parhaillaan erittäin kesy ja se voi nauttia ihmisen(kin) läheisyydestä - 
ehkä jopa silityksistä ja huomiosta, se on kuitenkin villieläin tarpeineen. 
Sokeriorava ei ole helppo häkkieläin, ei sylieläin, eikä sitä voi millään verrata yleisesti lemmikkeinä pidettyihin, pitkälle domestikoituneisiin jyrsijöihin, kissoihin, koiriin tai moniin lintuihin.




HUOM! Olen itse koonnut tämän kirjoituksen oman tietämykseni perusteella, ja tämä hoito-ohje/lajiesittely on kirjoitettu oman henkilökohtaisen näkemykseni pohjalta. Kirjoitus on varmasti puutteellinen ja tulen täydentämään sitä ajan mittaan.
Linkkiä tähän postaukseen SAA EHDOTTOMASTI JAKAA. Kysymyksiä saa esittää alle kommenttiosioon, sähköpostitse tai facebook-profiilini kautta.