Sokeriorava / Sugar glider

Sokeriorava (Petaurus breviceps)

Uudeksi nimeksi on ehdotettu vähemmän harhaanjohtavaa mahlapussikiitäjää

ALKUPERÄ JA ELINYMPÄRISTÖ

Sokeriorava on Petauridae- eli pussiliito-oravien heimoon kuuluva yöeläin. Heimoon kuuluu kuusi lajia. Ne ovat siis pussieläimiä kuten koalat ja kengurut, eivätkä siis oravia tai edes jyrsijöitä, kuten voisi luulla suomenkielisen nimen, ja liito-oravaa muistuttavien piirteiden takia.

Australialaista metsää, mm. eukalyptus-puita

Sokerioravia tapaa luonnossa Australiassa, Uudessa-Guineassa, Tasmaniassa sekä Bismarckinsaarilla, joista mm. Tasmaniaan sokerioravat on istutettu ihmisen toimesta jo lähes 200 vuotta sitten. 

Sokerioravien elinympäristö luonnossa on pääosin sademetsää, mutta niitä tavataan myös kuivemmilla alueilla. Lämpötilat ovat hyvin korkeat lähes ympäri vuoden, ja sokerioravat voivat mennä eräänlaiseen lyhytaikaiseen horrostilaan lämpötilan pudotessa alle 15 asteen. Lemmikkinä pidetyt sokerioravat ovat selvästi aktiivisempia huoneenlämmön ollessa reilusti päälle 21 asteen.

Sokerioravat tekevät pesänsä onttoihin puunrunkoihin ja viettävät suurimman osan elämästään useiden kymmenien metrien korkeudessa puissa liikkuen. Luonnossa yhden sokerioravaperheen tai -lauman reviiri on usein noin hehtaarin laajuinen. Reviiri merkitään virtsalla, syljellä ja hajurauhasilla. Äänekäs, pikkukoiran haukuntaa muistuttava ääntely varoittaa sekä laumanjäseniä mahdollisesta vaarasta, että tunkeilijaa pysymään loitommalla.

ULKONÄKÖ, KOKO JA PUSSIELÄIMEN RAKENNE

Sokerioravat ovat sukunsa pienimpiä pussiliito-oravia, eli reilun 20cm pituisia, joista häntä on puolet koko pituudesta. Painoa niillä on karkeasti n. 100g, mutta lemmikkinä pidettävien sokerioravien koko voi vaihdella todella paljon linjojen ja yksilöiden välillä. Urokset ovat naaraita kookkaampia.

Turkki on lyhyt ja tiheä. Väriltään villimuoto eli normaalivärinen sokeriorava, "standard grey" on harmaa, jolla on tumma raita kuonosta alaselkään, tummia merkkejä muuallakin vartalossa ja hännänpäässä. Kurkku ja vatsa ovat kermanvaaleita. Sokerioravilla on myös lukuisia värimuotoja, kuten albiino, leukistinen ja mosaiikki, jolla on valkoisia merkkejä satunnaisissa paikoissa.

Edesmennyt Vili-pappa, joka tuli minulle ollessaan
n. 8-vuotias, eikä ollut tottunut käsittelyyn.

Sokerioravilla on huomattavan suuret silmät, jotka ovat erittäin tärkeät yöeläimelle jolla on useita luontaisia saalistajia. Hyvän näköaistinsa lisäksi sokerioravilla on myös hyvä kuulo, ja suhteellisen suurilla, tutkan lailla pyörivillä korvilla on hyvä pyydystää pienetkin äänet - kuten rapistelevat hyönteiset. Hajuaistiakaan ei tarvitse hävetä, sillä sokerioravat haistavat mm. lajitoverinsa ja ravintonsa pitkänkin matkan päästä.

Kenties tunnusomaisin piirre sokerioravilla on niiden liitopoimut (patagium), jotka ovat samankaltaiset kuin liito-oravalla. Etu- ja takaraajojen välillä oleva löysä, karvapeitteinen ihopoimu toimii ikäänkuin leijana sokerioravan levittäessään raajansa pitkää loikkaa varten. Luonnossa sokerioravat liikkuvat puiden latvustossa enimmäkseen kiipeämällä ja hyppimällä puunrunkoja pitkin, mutta koska sokerioravat laskeutuvat aniharvoin maahan, liitämistaitoa tarvitaan kun puustossa on isompia aukkoja. Sokerioravat voivat liitää jopa lähes 50 metriä yhdellä loikalla!

Kuten usein pussieläimillä, myös sokerioravilla on iso joukko useimmista nisäkkäistä poikkevia piirteitä. Niiden poikaset, joita kutsutaan joey'iksi, syntyvät riisinjyvän kokoisina jonka jälkeen ne kiipeävät emon pussiin (marsupium) jatkamaan kehitystään, aivan kuten kengurutkin. Toinen mielenkiintoinen ero lisääntymiseen liittyen on se, että sokerioravilla ei ole erikseen tiehyeitä sukupuolielimille, virtsateille ja suolelle, vaan niillä on kloaakki eli yhteissuoli. Kloaakin kautta tapahtuu siis sekä virtsaaminen, ulostaminen, parittelu ja synnyttäminen. Koiraiden penis on kaksihaarainen, joka säikäyttää usein perehtymättömät omistajansa pilkistäessään uroksen peräaukosta uroksen puhdistaessaan sitä tai merkkaamalla reviiriään. Kivespussi, "pom-pom" sijaitsee peräaukon yläpuolella, alavatsassa. Urosten kastroiminen on eläimen pienestä koosta huolimatta helppo operaatio, ja sitä suositellaan kaikille uroksille jota ei käytetä jalostukseen.

Vasen takaraaja: Kynnetön peukalo, 2. ja 3. varvas = "kampa"
ja kaksi normaalia, kynnellistä varvasta.

Sokerioravien raajat ovat melkoisen eriskummalliset - ensinnäkin, niillä on ennemminkin neljä kättä, kuin kaksi kättä ja kaksi jalkaa. Sokerioravat voivat roikkua esimerkiksi oksassa pää alaspäin, pidellen kiinni taitavasti vain takajaloillaan ja esimerkiksi syöden samaan aikaan. Ne osaavat myös pitää asioita, kuten ruokaa, useassa raajassa samaan aikaan. Sokerioravan raajoissa on kussakin neljä sormea ja peukalo, joissa on erittäin terävät kynnet - lukuunottamatta takaraajojen peukaloa, jossa ei ole kynttä lainkaan. Takaraajojen sirot 2. ja 3. varvas ovat yhdistyneet käteväksi "kammaksi", jota sokeriorava käyttää sukiessaan tiivistä turkkiaan. Pitkä häntä toimii sekä peräsimessä liidon aikana, että alkeellisena viidentenä raajana, jolla sokerioravat voivat kantaa vaikkapa kevyitä oksia tai lehtiä pesäänsä!

Hampaatkin sokerioravilla on melko erilaiset, kuin voisi olettaa. Niiden alaetuhampaat ovat pitkät ja terävät, hyvin samankaltaiset kuin vaikkapa hiirillä tai rotilla, mutta ne eivät kasva jatkuvasti kuten jyrsijöillä. Yläetuhampaita on kaksi lyhyttä, joiden mukaan lahko (Diprotodontia - harvaetuhampaiset) on saanut nimensä. Pitkien ja terävien alahampaiden tarkoitus on rikkoa puunkuori, jolloin eläin pääsee lipomaan maitiaisnestettä.

RUOKAVALIO 

Jauhopukin toukat ovat sokerioravien suurta herkkua!

Sokerioravien ruokavalio koostuu luonnossa pitkälti erilaisten kumipuiden, esim. eukalyptus-puiden maitiaisnesteestä, kukista ja niiden siitepölystä sekä medestä, hyönteisistä ja pienistä määristä hedelmiä.

Kesäisin sokerioravat syövät runsaasti kaikenlaisia selkärangattomia, ja talvisin, kun hyönteisiä on niukasti, ne turvautuvat mm. arabikumiin ja muihin makeisiin nesteisiin. Noin puolet sokerioravien tarvitsemasta nesteestä tulee niiden ruokavaliosta. Sokerioravilla on laajentunut umpisuoli, jotta ne voivat käsitellä paremmin maitiaisnesteiden hiilihydraatteja.
Ihmisten lemmikkeinä sokerioravat syövät usein aivan liikaa hedelmiä, jolloin ne kärsivät proteiininpuutteesta. Proteiininpuutos on yksi syy joka aiheuttaa turkin värjäytymistä (staining) ja huonokuntoisuutta. Ratkaisu tähän on vähentää hedelmien määrää ja lisätä hyönteisten määrää päivittäisessä ruokavaliossa. Hyönteisten lisänä voi käyttää myös kananmunaa tai pieniä määriä kalaa ja lihaa, mutta niillä ei voi korvata hyönteisiä. Hyönteisiä tulisi olla n. puolet ruokavaliosta vuodenajasta riippuen.


" D I E E T I T "

Toinen ensimmäisistä sokerioravistani, Potso, kuvassa
ensimmäistä päivää luonani. Kodin vaihtamisen mestari,
mutta silti rohkea, kesy ja suhteellisen helppo käsiteltävä.

Ulkomailla vannotaan "staple diet":sien nimeen, ja suosituimpia ruokavalioita on kymmenisen erilaista. Osa painottuu "gurujen" laatimiin resepteihin ja osa ruokavalioista perustuu tehdasvalmisteisiin, veteen sekoitettaviin jauheisiin tai kuivaruokiin (pelletteihin), joiden lisänä neuvotaan antamaan erillistä vitamiinilisää ja tuoreita hedelmiä jne.

Olen tutkinut näitä suosituimpia ruokavalioita, ja todennut etten halua syöttää niitä omille sokerioravilleni. Valmisruokien pohjana käytetään yleensä soijaa ja vehnää, joita en halua sokerioravieni ruokavalioon. Itse valmistettavien ruokien reseptit koostuvat usein pitkälti  omenasta, eikä se ole mielestäni hyvä perusta ruokavaliolle. Resepteissä on usein myös maitotuotteita ja sitrushedelmiä, jotka eivät sovi sokerioraville. Proteiininlähteenä neuvotaan käyttämään kypsennettyä kanaa, kalkkunaa tai munaa, sillä hyönteiset muuttavat sokerioravien ominaistuoksun epämiellyttäväksi.

A. dubia, noin neljännes sokerioravieni
ruokavaliosta koostuu näistä torakoista.

Itse pyrin syöttämään sokerioravilleni mahdollisimman luonnonmukaista ravintoa, ja eikä nämä suosituimmat ruokavaliot ole lähelläkään sitä. Tästä syystä koostan ruokavaliot itse, pyrkien imitoimaan luonnossa saatavaa ravintoa ja sen hyviä puolia. Helppous tai eläimen luontaisen hajun välttely ei mielestäni ole mikään peruste tarjota eläimelle ravintoa joka ei ole sille hyväksi. Jos sokerioravien ruokavalioon ei ole valmis panostamaan, on syytä valita lemmikiksi joku muu laji.

Ideaalin ruokavalion koostaminen on erittäin haastavaa, sillä se vaatii paljon aikaa ja
paneutumista, rahaa (kokoisekseen eläimeksi sokerioravien ruokinta on melko hintavaa)
ja työtä,  jotta löytää tarvittavat ainesosat ruokavalioon. Sokerioraville tarkoitettuja valmisruokia

ei edes saa Suomesta, joten nekin on tilattava ulkomailta. Syötti sokerioraville mitä tahansa ruokavaliota,
vaatii asia perinpohjaista perehtymistä jotta eläinten hyvinvointi olisi taattu.

Y L I P A I N O

Vakavasti ylipainoinen sokeriorava

Ylipaino-ongelmat ovat hyvin yleisiä sokerioravilla. Osittain siksi, että ne ovat eksoottisia eikä niille syötetä oikeanlaista ravintoa, ja osittain samasta syystä kuin muillakin eläimillä: ei osata tunnistaa sopivassa massassa olevaa eläintä, ylensyötetään helposti sillä ei ymmärretä eläimen energiantarvetta, tai ei vain välitetä ylipainosta. Ehkä jopa ihannoidaan sitä. 
Kuten muillekin eläimille, ylipaino on sokerioraville erittäin haitallista. Niiden pienet kehot on luotu liikkumaan ja niiden tulisi olla kevyitä ja lihaksikkaita, jotta ne kykenevät elämään lajityypillistä elämää. Ylipaino rasittaa sekä niveliä että elimistöä, joka on luultavasti kuormittunut jo pelkästään vääränlaisen ruokavalion takia.
Liian rasvainen ruokavalio kerääntyy ensin rasvaksi sisäelinten ympärille, ja sitten ihon alle näkyväksi löllyväksi kerrokseksi ja pahimmillaan isoiksi makkaroiksi, jotka estävät sokerioravaa hyppimästä - liitämisestä puhumattakaan.
Sokerioravien energiansaannin tulisi koostua lähes pelkästään hiilihydraateista ja proteiineista, sillä ne ovat erikoistuneet syömään kokoonsa nähden paljon ja verrattain köyhää ravintoa. Syömällä rasvaista ruokaa ne lihovat nopeasti ja elimistö kärsii.

ASUMUS

K O K O

Meidän lauman kotihäkki. Kokoa on n. 200x100x230cm, eli lähes 5 kuutiometriä.

Koska sokeriorava on luonnossa hehtaarin kokoisella reviirillä asuva eläinlaji, on selvää ettei se ole pienestä koostaan huolimatta vähän tilaa vievä lemmikki, kuten vaikkapa hiiri, joka viihtyy parhaiten verrattain pienellä reviirillä - luonnossakin.
Sokerioravia varten olisi hyvä olla oma huone, etenkin jos taloudessa on muita lemmikkieläimiä jotka voivat vahingoittaa vapaana viipeltäviä pikkuotuksia. Jos sokerioravia ei voi pitää vapaana omassa huoneessaan kaiken aikaa, tulisi niiden kotihäkin olla erittäin suuri. Näiden eläinten hankalimpiin ominaisuuksiin lemmikkinäpidon näkökulmasta kuuluu ehdottomasti tilavaatimus, ja se ettei riittävän suuria häkkejä tahdo saada tehdasvalmisteisena - tai ne maksavat useita satoja euroja.

Meidän sokerioravilla on mittatilaustyönä teetetty häkki, jonka tilavuus on lähes 5 kuutiometriä. Ulkomailla häkin suositeltu minimikoko on n. 60x60x100cm (0,36 kuutiota), joka on aivan liian pieni näille aktiivisille eläimille, jotka liikkuvat paljon pomppien ja liitäen. Itse suosittelisin kahdelle sokerioravalle minimissään 100x100x200cm (2 kuutiota) kokoista asumusta, vaikka sokerioravat viettäisivät paljon aikaa häkin ulkopuolellakin.

Kuva otettu 2m korkeudesta, pikkuluukun kautta.
Puuhalaatikko on korkea 65l Smart Store. Häkin
pohjalta puuttuu osa pesussa olevista virikkeistä.

Markkinoilla ei ole valmiina sokerioraville sopivia suuria häkkejä. Jos onnistuu löytämään suuren papukaijahäkin jossa on pieni pinnaväli (10mm tai mielellään vähemmänkin), se maksaa helposti useita satoja euroja ja on silti pieni sokerioravien tarpeisiin.
Kun itse etsin suurempaa häkkiä sokerioravilleni, punnitsin mittatilaustyönä valmistetun häkin ja ulkomailta tilattavien papukaijanhäkkielementtien välillä. Seinää vasten tulevien tehdasvalmisteisten häkkielementtien, kattoelementtien ja rahtikulujen jälkeen häkki olisi tullut maksamaan reippaat 400 euroa. Mittatilaustyönä valmistettu häkki, johon tehtiin pyynnöstäni tuplasti leveämpi ovi mitä tehdasvalmisteisessa olisi (50cm leveästä ovesta on hankala saada virikkeitä sisään ja ulos siivousta varten), sekä yläreunaan oma pikkuluukku, tuli kustantamaan kuljetuskuluineen ja asennuksineen 380 euroa.

Sen lisäksi että mittatilaushäkki tulisi edullisemmaksi, se on myös yli 30cm korkeampi, jolloin tilavuutta tuli lisää 0,7 kuutiota. Häkki on myös valmistettu suomalaisesta puusta ja suomalaisena käsityönä. Ei ollut vaikea valita, kumpi häkki menee hankintalistalle.
Harkitsin myös häkin tekemistä itse. Totesin kuitenkin että jo pelkästään materiaalikuluihin menee niin paljon rahaa, että on järkevämpi maksaa ammattilaiselle ja saada toimiva sekä siisti häkki, sen sijaan että säästäisi murto-osan hinnasta ja yrittäisi itse ähertää kunnollisen häkin.


S I J A I N T I

Koska sokerioravat ovat hyvin äänekkäitä, sottaisia ja melko voimakkaan hajuisia (hajua verrataan joskus frettiin, vaikka haju onkin erilainen), kannattaa häkin paikkaa miettiä tarkkaan. Makuuhuoneeseen niitä ei ainakaan kannata ottaa, sillä öinen haukunta kuuluu helposti naapurihuoneeseen - tai jopa naapuriasuntoon! Harva siis pystyisi nukkumaan moisessa metelissä.
Häkkiä ei voi myöskään sijoittaa vetoisaan tai kylmään paikkaan. Mikäli häkki on olohuoneessa tai muussa tilassa jossa vietetään paljon aikaa päivisin, musiikinkuuntelua yms. melua on rajoitettava ja häkki on suojattava pahimmalta häiriöltä esimerkiksi sermillä, suojapeitteellä tai häkin ympärille kiskoihin kiinnitettävillä verhoilla. Verhoja tai peitettä käytettäessä häkkiin on asennettava valaistus vuorokausirytmin ylläpitämiseksi.


T U R V A L L I S U U S

Oksat ovat mieluisa, ilmainen ja helposti hankittava virike sokerioraville.

Häkin koon lisäksi tärkeitä seikkoja ovat turvallisuus ja pakovarmuus - sokerioravat mahtuvat jopa 1,5cm kokoisista raoista, ja älykkäinä eläiminä ne keksivät helposti keinoja karata kehnosti lukituista häkeistä. Sokerioravat ovat tunnettuja myös ikävästä taidostaan joutua onnettomuuksiin. Ne juuttuvat helposti kynsistään verkkoihin, kankaisiin, niiden ompeleisiin (esim. unipussissa) tai virikkeitä kannatteleviin kiinnikkeisiin. Häkissä ja virikkeissä käytetyt materiaalit täytyy myös tarkistaa. Lienee itsestäänselvää, ettei asumuksessa saa olla teräviä kohtia, rakoja joihin eläin voi jäädä jumiin tai muutoin loukata itsensä.

Sokerioravat eivät ole innokkaita pureskelemaan asioita, mutta materiaalien tulisi olla turvallisia maistella. Tämä sulkee pois kaikki maalatut, lakatut ja kyllästetyt puumateriaalit, helposti murenevat muovivirikkeet jne.


Häkin ulkopuolinen jaloittelualue on myös huolehdittava turvalliseksi. Pienet raot niin lattiatasossa kuin katonrajassakin, on tukittava tai suojattava niin ettei pieni otus pääse livahtamaan hankalaan paikkaan. Kodinkoneiden taustat, elektroniikka ja sokerioravan kaadettavissa olevat esineet on suojattava tai sijoitettava niin ettei sokerioravat pääse vaarantamaan itseään. Sähköjohtojen tai muun irtaimiston pureskelusta ei tarvitse niinkään olla huolissaan, mutta kaikki sokerioraville sopimaton ruoka-aines (esim. ihmisten herkut) on pidettävä pois herkkupeppujen ulottuvilta. 

Muut lemmikkieläimet on syytä laittaa toiseen huoneeseen silloin kun sokerioravat ovat vapaana. Lempeä koiravanhus tai laiskanpulskea kissakin voi yllättäen innostua kovaa vauhtia viilettävästä pikkueläimestä, ja seuraukset voivat olla kohtalokkaat - tai vähintäänkin stressaavat kaikille osapuolille.
Lisäksi, koska sokerioravia ei voi opettaa sisäsiistiksi, ne tekevät tarpeensa koska tahansa - ja minne tahansa. Sen lisäksi että ne viipottavat mielellään lattialla, hyppivät sohvilla tai kirjahyllyissä, ne kiipeilevät mielellään myös verhoissa tai jopa tapettia pitkin. Joten pissaa voi olla aivan kaikkialla. Uloste on normaalisti kiinteä papana, joten ne on helppo siivota.



V I R I K K E E T   J A   A K T I V O I N T I

Puuhalaatikossa kuvanottohetkellä heinää, sanomalehtisilppua ja
silkkikasvien palasia, sekä tikkaita yms. sisään ja ulos kiipeämisen
helpottamiseksi. Argentiinantorakat ja jauhomadot eivät pääse
kiipeämään pois laatikosta.

Ulkomailla sokerioravilla pidetään poikkeuksetta juoksupyöriä, jotka on suunniteltu
nimenomaan sokerioraville. Itse olen sitä mieltä että pyörässä juokseminen - tai siis sokerioravien tapauksessa loikkiminen - on täysin luonnoton tapa niiden liikkua, eikä se korvaa liian vähäistä tilaa. En siis ole edes hankkinut omilleni pyörää, vaan panostan muihin tapoihin aktivoida eläimiä.

Koska sokerioravat pitävät kiipeilystä ja loikkimisesta, on niille helppo järjestää viihdykettä. Asumukseen on hyvä laittaa paljon luonnonoksia, köysiä (luonnonkuituisia, tiukasti punottuja), tasoja, tikkaita ja korkkikaarnaa - kuitenkin niin että tilaa jää myös hypellä paikasta toiseen. Ruoka-astioita kannattaa käyttää useita, ja esim. hyönteiset tai muut erityisen herkulliset ruuat voi jakaa joka kerta eri paikkaan, jolloin eläinten täytyy etsiä ruokaansa. Tämä pitää sokerioravien mielen virkeänä.
Itse olen laittanut häkin pohjalle ison muovisen puuhalaatikon, jossa on vaihtelevasti esimerkiksi paperia, heinää, lehtiä, oksia, käpyjä ja risuja joiden seassa möyriä. Sokerioravat voivat myös itse hakea sieltä mieleisiä sisusteita pesiinsä. Tarjoilen usein elävät hyönteiset kyseiseen laatikkoon, jotta sokerioravat joutuvat etsimään ruokansa. Jopa huononäköiset vanhukset aktivoituvat hyönteisten etsimisestä - ne jäävät istumaan laatikon reunalle ja kuuntelevat, mistä päin hyönteisen voisi löytää. Eli vaikka näkö on sokerioraville hyvin tärkeä aisti, vanhetessaan ne oppivat kuitenkin hyödyntämään muita aistejaan korvatakseen puuttuvaa näkökykyä.

Ulkomailla on suosittua käyttää virikkeenä erilaisia lasten muovileluja, joissa on mitä ihmeellisimpiä härpäkkeitä sokerioravien tutkittavaksi. Itse kuitenkin suosin luonnollisempaa sisustusta, ja uskon että sokerioravan on mukavampi kiivetä oksia pitkin kuin liukkaita muovisia pintoja pitkin, ja että ne möyrivät ennemmin lehtikasassa kuin sähköistyvien fleecetilkkujen seassa.


P E S Ä P A I K A T

Pasha, vuoden ikäisenä luokseni Venäjältä muuttanut kodinvaihtaja.
Hiukan säikky, mutta ihmisrakas seikkailija.

Pienenä pussieläimenä sokerioravat viihtyvät melko ahtaissa paikoissa. Ne nukkuvat mielellään kaikki yhdessä, vaikka kolo olisi pieni. Luonnossa sokerioravat tekevät pesänsä onttoon puunrunkoon korkealle puuhun. Pehmikkeenä ja lämmikkeenä niillä on kuivia lehtiä, joita ne kantavat pesään häntänsä avulla.
Ihmiset ovat keksineet tarjota sokerioravilleen hyvin värikkään valikoiman erilaisia nukkumapaikkoja. Suosituimpia lienee erilaiset fleece-kankaasta valmistetut pussit tai taskut, joita on kaikissa mahdollisissa väreissä, kuoseissa ja malleissa. Toisiksi suosituimpia pesäpaikkoja lienee hyvin erilaiset muoviset esineet. Kynäpurkit, lasten lelut, jyrsijöiden mökit sekä majat.  Korit ja kookospähkinät ovat myös suosittuja. Itse pidän kovasti ajatuksesta tarjota mahdollisimman luonnonmukainen pesäpaikka. Puhtaanapito muodostuu helposti ongelmaksi onton puunrungon kanssa, joten helposti avattava linnunpönttö on oikein hyvä korvike. Pesäpaikkoja kannattaa olla useampia, jolloin ne on helppo vaihtaa puhtaisiin vaikka likaisen pesän kuivuminen pesun jälkeen kestäisikin pidempään.


Pehmikkeeksi pesään voi tarjota fleece-palasia, pölyämätöntä heinää, paperisilppua tai kuivia lehtiä. Pesä tulee pestä riittävän usein ja pehmikkeet vaihtaa, sillä sokerioravat merkitsevät pesänsä virtsalla. Joskus ne myös ulostavat pesään uniensa aikana.


K U I V I K E

Sokerioravat ovat sotkuisia eläimiä, ja jonkinlainen kuivike on erittäin tarpeellinen. Sopiva kuivike riippuu pitkälti omistajan mieltymyksistä, mutta asumuksen tyyppi, koko ja eläinten määrä vaikuttavat myös siihen millainen kuivike kannattaa valita.
Lähtökohtaisesti mikä tahansa myrkytön ja pölyämätön kuivike sopii sokerioraville. Pienellä eläinmäärällä voi käyttää sanomalehtiä, jolloin siivousväli on tiheämpi ja joskus sokerioravat voivat innostua silppuamaan paperia, joka lisää työn määrää.
Jyrsijöillä suositut kuivikkeet kuten kutteri, haapahake, turve, hamppu, pellava, paperipelletti tai puupelletti käyvät myös tietyin huomioin. Huonolaatuinen kutteri, turve ja puupelletti ovat helposti liian pölyisiä käytettäväksi (ainoana) kuivikkeena, mikäli sokerioravat pääsevät "käsiksi" kuivikkeeseen.

TERVEYS

Koska sokerioravat ovat Suomessa harvinaisia eikä täällä pidetä myöskään muita vastaavantyyppisiä pussieläimiä, voi eläinlääkäriä olla vaikeaa löytää. Tästäkin syystä lajivalintaa kannattaa miettiä huolella - jos itsellä ei ole valmiiksi tietotaitoa edes eläinten perussairauksien hoidosta, saati pussieläinten anatomiasta ja sairauksista, eikä satu asumaan lähellä eksoottisiin eläimiin erikoistunutta eläinlääkäriä (joita on koko Suomessa vain muutama), voi tulla vaikea paikka eteen sokerioravan sairastuessa. Valtaosa suomalaisista eläinlääkäreistä ei ole ikinä nähnytkään sokerioravaa, puhumattakaan siitä että osaisivat käsitellä niitä, tai soveltaa osaamistaan pikkuruiseen pussieläimeen.

Oikeanlaisissa olosuhteissa, kunnollisella ruokavaliolla elävät sokerioravat ovat pääasiassa harvoin sairastelevia eläimiä. Mutta kuten mikä tahansa elävä olento, sokerioravakin voi sairastua yllättäen. Sokerioravilla tavataan samoja vaivoja kuin yleisemmilläkin lemmikeillä. Esimerkiksi erilaisia tulehduksia; silmä-, hengitystie- ja virtsatietulehduksia, sekä muista nisäkkäistä poiketen myös kloaakki- tai naaraiden pussitulehduksia, sisä- ja ulkoloisia, halvaantumisia (esim. hypokalsemia, joka voi johtua ruokavaliosta ja/tai tulehdustilasta) ja tapaturmista johtuvia haavoja, murtumia tai jopa varpaiden tai raajojen katkeamisia. 


S T R E S S I

Etenkin taustoiltaan epämääräisillä sokerioravilla tavataan muita enemmän häiriökäytöstä, joka aiheuttaa pahimmillaan eläimen kuoleman. Sokerioravat stressaantuvat helposti, ja stressiä lievittääkseen ne saattavat ruveta vahingoittamaan itseään esimerkiksi parturoimaan itseään tai lajitoveriaan, tai jopa pureskelemaan ruumiinosiaan verille asti, ahdistusta tai kipua lievittääkseen.

Yleisiä syitä stressille ovat samat asiat kuin muillekin eläimille; hälyisä elinympäristö, vääränlainen vuorokausirytmi tai sen puute, vääränlainen seura (riitaisat lajitoverit, leikkaamaton uros astuu naarasta jatkuvasti yms.) tai sen puute, likainen ympäristö, sairaus (voi aiheutua stressistä tai jostain muusta syystä, ja kierre voi olla jatkuva), liikunnan tai virikkeiden puute, vääränlainen ruokavalio (elimistö ei toimi kuten pitäisi -> epämiellyttävä tunne), paino-ongelmat, jne. 

Sokerioravien stressiin tulisi suhtautua aina vakavasti, ja tarkistaa että olosuhteet on kunnossa kaikin puolin. Mikäli mitään erityistä syytä ympäristöstä ei löydy, täytyy kääntyä eläinlääkärin puoleen ja hoidattaa mahdollinen sairaus välittömästi. Hoitamaton stressi voi johtaa pahimmillaan sokerioravan kuolemaan.


SOSIAALISUUS

Vaikka nuoriso ja vanhukset ovat usein hereillä hiukan eri aikoihin, viihtyvät
kaikki mieluiten yhdessä. Yksin hereillä oleva sokeriorava voi olla normaalia
epävarmempi ja säikkyä "turhiakin" asioita.

Sokerioravat ovat erittäin sosiaalisia ja laumakeskeisiä eläimiä. Luonnossa ne elävät perheryhmissä tai isommissa laumoissa, joihin voi kuulua jopa 15 yksilöä. Sokerioravia ei siis tule missään nimessä, ikinä koskaan, pitää yksin. Niiden tiedetään stressaantuvan yksinolosta niin paljon, että sairastuvat ja saattavat jopa kuolla tämän takia.
Usein sokerioravia pidetään pareittain. Kaksi leikattua urosta (joskus jopa leikkaamatonta jos tuuri käy), kaksi naarasta tai leikattu uros ja naaras ovat toimia pareja. On eduksi, mikäli yksilöt ovat sukua toisilleen. Parina pitämistä luonnollisempaa olisi yhden (leikatun) uroksen ja useamman naaraan lauma.

Itselläni on kokemusta hyvin erilaisista laumoista. Koska kaikki sokerioravani ovat tulleet kodinvaihtajina (koteja on saattanut olla jopa kuusi ennen minua), laumakokoonpanot ovat olleet hyvin kirjavia. Yllätyksekseni toisilleen täysin vieraat, leikkaamattomatkin urokset ovat hyväksyneet toisensa ja ovat voineet elää laumassa huolellisen tutustuttamisen jälkeen. En kuitenkaan suosittele tämän yrittämistä, sillä tappelevat sokerioravat saavat helposti pahaa jälkeä aikaan, eikä sokerioravien kehonkieli tai stressi ole aina helppoa lukea - vaikka lajista olisi pidempikin kokemus.



EETTISYYS IHMISEN LEMMIKKINÄ

Ihmiseen sokerioravat tottuvat yleensä aika helposti ja useimmat viihtyvät tutun ihmisen seurassa. Kaikki sokerioravat eivät kuitenkaan välttämättä siedä käsittelyä edes pakollisten hoitotoimenpiteiden vertaa, jolloin ne voivat purra ja raapia kipeästi, sekä tietysti stressaantuvat.

Maailmalla on hyvin suosittua "bondata" erittäin tiiviisti sokerioravien kanssa, jolloin ja jonka takia niitä kuljetetaan joka paikkaan taskussa, paidan sisällä tai kaulalla roikkuvissa sokerioravia varten tehdyissä kuljetuspusseissa. Tätä "bondaamista" suoritetaan hyvin kyseenalaisin keinoin, kuten pakottamalla eläimet olemaan lähellä ihmistä ilman mahdollisuutta paeta tai siirtyä omaan rauhaan.
Niin suloista kuin se olisikin, että mukana voisi olla suloinen pieni eläin kaiken aikaa, se ei ole millään tavalla eläimelle hyväksi. Ensinnäkin, sen pitäisi olla päiväsaikaan nukkumassa omassa pesässään, omien laumanjäsentensä kanssa, ja toisekseen melu ja vieraat hajut stressaavat tottunuttakin eläintä. Eläimen pitäisi myös voida poistua nukkumapaikasta syömään, juomaan ja tarpeilleen. Tämä mukana kuljettamisen trendi on yksi iso syy, miksi PETA ja vastaavat eläinsuojelujärjestöt vastustavat sokerioravien pitämistä lemmikkinä. 


H A N K I N T A

Suomessa sokerioravien pito lemmikkinä, kasvatus, jälleenmyynti ja maahantuonti on yhä sallittua. Oletan tämän kuitenkin muuttuvan, kenties aivan lähitulevaisuudessa. Olen saanut mm. SYKEn viranomaiselta tiedon, että Australian viranomaisten antamien tietojen mukaan sokerioravia pyydystetään laittomasti luonnosta kansainväliseen lemmikkikauppaan. Tämä on tietysti huolestuttava asia ihan lajista riippumatta, mutta Amerikassa ja Euroopassa on kasvatettu sokerioravia jo useiden sukupolvien ajan, ja maailmalla kasvattajat pitävät myös huolta siitä että eläimillään on sukutaulut taustatietoineen. Toki joukkoon mahtuu varmasti paljon vastuuttomiakin kasvattajia, ja kenties laittomia WC (wild caught = luonnosta pyydetty) eläimiä.
Tämän vuoksi maahantuotavien sokerioravien taustoista on otettava selvää ennen hankintaa, ja on ehdottoman tärkeää jättää ottamatta eläimet joiden syntyperää ei tiedetä tai se on epämääräinen. 

Suomessa ei tällä hetkellä ole yhtään "virallista" sokerioravien kasvattajaa, mutta poikasia syntyy harvakseltaan harrastajien omille lemmikeille. Sokerioravia haavailevan täytyy siis odotella kärsivällisesti kodinvaihtajia (joista suurin osa on seniori-ikäisiä, kuten useimmat omanikin ovat olleet) tai suunnata katse ulkomaille, jolloin taustatyön tekeminen on entistä tärkeämpää.

Sokeriorava on mahdottoman hellyyttävän näköinen ja kiehtova eläin, ja esim. messuilla niitä esitellessäni väittäisin vierailijoista noin puolen toteavan "Voi kun söpö, mäkin haluan tommosen!" tai muuta vastaavaa sokerioravat nähdessään. Hyvin monet jäävät kyselemään tosissaan että mistä näitä saa hankittua, mutta monille tulee realiteetit vastaan jo siinä vaiheessa kun laittavat nenänsä lähemmäs sokerioravien esittelyhäkkiä, josta leijailee kohtuullisen voimakas tuoksu, tai kun he kuulevat eläinten ruokavalion (tai näkevät mukana esillä olevat torakat) tai tilavaatimukset.



Toivon että tämä kirjoitus päätyy mahdollisimman monen sokerioravia harkitsevan luettavaksi, ja että sokerioravien hankintaa harkitaan huolella ennen kun eläimiä lähdetään edes etsimään. Uuden eläimen harkitseminen on aina tärkeää, mutta sokerioravien kohdalla se on erityisen tärkeää kahdesta syystä: nämä ovat eksoottisia, hyvin paljon muista Suomessa pidettävistä eläimistä poikkeavia villieläimiä, ja toisekseen niiden pitäminen lemmikkinä on eettisesti kyseenalaista. Suuri osa sokerioravia lemmikkinä pitäneistä suomalaisista harrastajista on sitä mieltä, että kyseenalaistaa itsekin näiden pitämisen lemmikkinä. Läheskään kaikille sokerioraville ei edes Suomessa tarjota kohtuullisia, saati riittäviä olosuhteita lajityypillisen käyttäytymisen mahdollistamiseksi.
Itse olen sitä mieltä että sokerioraville on mahdollista järjestää hyvät puitteet muuallekin kuin eläintarhaan, mutta panostusta se vaatii huomattavasti enemmän mitä tavallisemmat lemmikit. 

Vaikka sokeriorava on parhaillaan erittäin kesy ja se voi nauttia ihmisen(kin) läheisyydestä - 

ehkä jopa silityksistä ja huomiosta, se on kuitenkin villieläin tarpeineen. 

Sokeriorava ei ole helppo häkkieläin, ei sylieläin, eikä sitä voi millään verrata yleisesti lemmikkeinä pidettyihin, pitkälle domestikoituneisiin jyrsijöihin, kissoihin, koiriin tai moniin lintuihin.

HUOM! Olen itse koonnut tämän kirjoituksen oman tietämykseni perusteella, ja tämä hoito-ohje/lajiesittely on kirjoitettu oman henkilökohtaisen näkemykseni pohjalta. Kirjoitus on varmasti puutteellinen ja tulen täydentämään sitä ajan mittaan.
Linkkiä tähän postaukseen SAA EHDOTTOMASTI JAKAA. Kysymyksiä saa esittää alle kommenttiosioon, sähköpostitse tai facebook-profiilini kautta.