A lifetime with animals

Toivepostaus

Minä vesirokossa, Kukka kainalossa. Syyskuu 2003

Elämäni eläimet.

Vuorossa postaus jota on toivottu pariinkin otteeseen. Aion siis kertoa hiukan omista kokemuksistani ja kasvustani eläinten seurassa, aina lapsuudesta tähän päivään asti. Kaivelin arkistojen kätköistä muutamia "huippulaatuisia" valokuvatodisteita eläinystävistäni! Koittakaa saada selvää :)

Minähän se siinä, kummitädin doggin kanssa. Vuosi lienee jotain -95

Äitini on ollut hyvin eläinrakas ihan pienestä asti, joka saattaa olla yksi syy vahvaan eläinrakkauteeni. Meillä on ollut kotona lähestulkoon aina jotain eläimiä. Pääasiassa koiria ja jyrsijöitä, joskus myös kissoja, kaloja, matelijoita, frettejä ja chinchillakin. Lähipiriistä on löytynyt myös hevosia, erilaisia jyrsijöitä, maakilpikonnia, lintuja sekä isompia kotieläimiä, joihin olen päässyt tutustumaan.

Opin jo lapsena rakastamaan eläimiä perheenjäseninä ja halusin oppia niistä aina uutta. Kaikki eläinlajit kiinnostivat ja perhetuttujen luona vierailin mielelläni ainoastaan jos perheestä löytyi eläimiä. Hevoset, koirat, jyrsijät, matelijat sekä sammakkoeläimet ovat aina olleet suurimpia suosikkejani. 

Moni on kysynyt, että mikä oli ensimmäinen oma lemmikkini. Inhottaa vastata; en muista. Uskon kyllä muistavani jokaisen minulla olleen eläimen, mutten muista mikä lapsuusvuosieni lemmikeistä oli ensimmäinen ja mikä toinen..

Alla kerron hieman sekä perheemme yhteisistä, että ihka "omista" lemmikeistä joiden kanssa olen päässyt jakamaan osan elämästäni.

Bambi, 2000

Bambi maaliskuussa 2011

♥ Bambi-koira tuli meille kaiketi 99-00 vuosien vaihteessa ennen kuin menin kouluun, ja se eli äitini rinnalla lähestulkoon 13 vuoden ikään asti, joka on ihan kiitettävä ikä greyhoundeilla. Bambi oli vielä ikäisekseen erittäin hyvässä kunnossa. Lopetukseen päädyttiin tapaturman takia katkenneen varpaan vuoksi, leikkaus olisi ollut suuri riski niin vanhalle koiralla.

Bambi oli lempeä ja viisas lauman alfanarttu, joka pärjäsi nuorena hyvin myös radalla. Olisikohan ollut vuosi 2003 kun neiti oli Suomen nopein narttu! Kennelnimi "Nothing at all" ei kyllä kuvannut tätä koiraa, ei sitten pätkän vertaa! Mummeli oli myös älykäs, rakastava ja ihmisilleen uskollinen. Ehdottomasti yksi hienoimmista koirista joihin olen päässyt tutustumaan!

Bambi ja Kukka, 2003

Kukka ja Bambi, helmikuu 2010

Tästä kuvasta käy ilmi todella mainiosti Kukan hassu
luonne! Hugon Martti-syyrialaista piti tuijottaa silmät
ja nenä kierossa! :D

♥ Kukka-grey liittyi perheeseemme 2003 vuoden alussa. Kukka oli vain kuukautta vanhempi kuin pikkuveljeni Hugo, ja yhdessä kasvanut koiranpentu ja vauva olivat hyvät ystävykset; söivät toinen toistensa leluja ja ihmettelivät toinen toisiansa. Kukka oli aina perheen musta lammas, se outo höhlä joka ei tuntunut ymmärtävän kuusta eikä maasta. Se ei paljoa komennoista piitannut ja oli kovakalloinen kuin mikä! Intoa ja puhtia siinä olisi riittänyt radallakin, mutta eipä raukan fysiikka antanut myöden kilpailla. Tämä hassu neiti oli raisu leikkiessään toisten eläinten kanssa ja piti usein samalla hassua ääntä, joka muistutti merileijonan haukuntaa. Pienten lasten kanssa Kukka oli aina hyvin hellävarainen ja rauhallinen, vaikka koiran yleinen olemus olikin riehakas ja energinen. "Greenpark Lady" siirtyi vihreämmille niityille vajaa 11-vuoden iässä. Kukan (ja Mikin) jälkeen perheeseemme liittyi toviksi Lilo-niminen greyhound narttu, joka muutti sittemmin uuteen, kisaavaan kotiin kotiväen erottua.

Kukka, 2003

Kukka, maaliskuussa 2011

Tiikeri nuorena poikana :)

♥ Tiikeri-kissa muutti meille Bambin tulon jälkeen, ennen Kukkaa. Pieni oranssinpunainen kollipentu nimettiin alkuun Karviseksi, mutta Tiikeri eli Tikru tai Tikke tuntui enemmän sille sopivalta nimeltä. Pojalla on erittäin hienot, isot käpälät joita komistaa ylimääräiset peukalovarpaat! Luonteeltaan hyvin maatiaismainen, rauhallinen jöllykkä joka viihtyy sylissä silloin tällöin. Tikke-tiikeri muutti uuteen kotiin tuttavaperheeseemme pian sen jälkeen kun Hugo syntyi ja Kukka muutti taloon. Katti elää edelleen onnellisena samassa perheessä ja pääsen näkemään sitä silloin tällöin.

Tikru astianpesukoneessa, mummola-reissulla

♥ Ei kuvaa. Yksi ensimmäisistä omista lemmikeistäni oli Viiru niminen kesyrotta. Viiru sekä sisarensa Tuhnu (älkää naurako, äiti sen nimesi!) muuttivat meille eläinkaupasta. Muistelen olleeni n. 7-vuotias tuolloin. Rottia oli ollut meillä ennenkin, mutta en niitä juuri päässyt käsittelemään nuoren ikäni takia. Kuten rotat ovat vielä tänäkin päivänä, ne olivat jo silloin todella spesiaaleja eläimiä minulle. Ikävä kyllä emme voineet kauaa niiden seurasta nauttia, sillä äitini tuli pahasti allergiseksi ja jouduimme tytöistä luopumaan. 

Äitini kääpiöpinseri Jekku ja Pippuri-rotta. Vuosi oli kai -98?

♥ Kodinvaihtajina meille tullut kani + marsu-parivaljakko taisi olla samoihin aikoihin (ei kuitenkaan ihan samaan aikaan) rottien kanssa. Niistä en valitettavasti muista paljoakaan. Kani oli harmaa, kenties jonkin kääpirodun ja leijonaharjaksen risteytys. Nimeltään se saattoi olla Pupu Tupuna. Marsu oli teddy, ruskea (kenties agouti) ja entiseltä nimeltään se taisi olla tullessaan Nasu, mutta muistelen nimenneeni sen uudelleen Pörröksi. Molemmat olivat mukavia sylilemmikkejä, mutta kannan edelleen huonoa omatuntoa siitä ettei meillä ollut riittävästi tietoa niiden pidosta, liittyen yhdessä asuttamiseen. Ajassa ei voi palata taaksepäin, enkä saisi syyttää itseäni menneistä. Asia kuitenkin vaivaa minua edelleen.

♥ Mikki-koira tuli meille 2003. Mikki oli ensimmäinen oma koirani, maailman ihanin greyhound uros. Poika oli jotain todella erityistä, enkä taatusti unohda sitä koskaan! Mikki, alias kovan onnen ritari oli hyvä ystävä joka suojeli painajaisilta ja teki minut ylpeäksi kerta toisensa jälkeen. Se rakasti ihmisiä enemmän kuin mitään muuta, raasu ei piitannut koiraseurasta, vaan odotti aina ihmisiä kotiin. Mikki tykkäsi syödä kaikkea omituista, mm. karviaisia se olisi syönyt vaikka ämpärillisen! Poika oli tosiaan todella epäonninen, sille aina sattui ja tapahtui. Jo nuorena Mikki leikattiin toisen takapolven OCD:n takia (joka ei tietysti ollut onnettomuus, vaan surkeaa tuuria geenilotossa), myöhemmin pieni jäi auton alle ja sai puukostakin silmään (vahingossa tottakai, eikä silmä vaurioitunut pysyvästi). Mikki oli lämmin ja rakasti läheisyyttä. Poika istui aina tyytyväisenä ihmisten syliin paijattavaksi. Ikävöin Mikkiä suunnattoman paljon, vaikka se ei viettänyt kanssani edes kolmea vuotta. Jouduimme luopumaan siitä, koska se ei oikein tullut toimeen alfanartun kanssa. Valitettavasti Mikki-polo ei sopeutunut uuteen kotiin, ja he päättivät lopettaa sen.

Takapihalla oli kiva makoilla lämpiminä kesäiltoina :)

Mikin elinaikana sain muitakin lemmikkejä: 

Tiitu

♥ Liitu ja Tiitu olivat hiirisisarukset, hieman arat kuten eläinkauppaostokset usein ovat. Tiitu oli ruskea (mahdollisesti "platkusuklaa"), alkuun häijy ja puri minua. Myöhemmin siitä tuli ihan mukava käsitellä, mutta ujo se oli. Tiitu kuoli äkisti, muistaakseni hieman alle vuoden iässä, ja muistan olleeni todella järkyttynyt sen pois lähdöstä. Tiitu-hiiri haudattiin takapihalle, ja tein sille savesta ristin sen haudalla. 

Vauhdikasta menoa - vääränlaisessa juoksupyörässä!
Älkää ystävät hyvät koskaan laittako hiirillenne
pinnallista juoksupyörää!

♥ Liitu oli - kuten arvata saattaa - liidunvalkoinen (mahdollisesti lks bew) ja reipas menijä. Se oli siskoaan ehkä hieman rohkeampi, mutta pysytteli mieluusti omissa oloissaan. Liitu-parka joutui viettämään toisen elinvuotensa yksin Tiitun kuoltua, ja olin hieman katkera kun sen sisko meni ja kupsahti ennen aikojaan. 

Repe, luultavasti vuonna 2006

♥ Liitun elellessä vanhoja päiviään, sain Repe-marsun. Repekin oli eläinkaupasta peräisin, mutta se oli harvinaisen ystävällinen ja seurallinen. Johtui varmasti suurelta osin siitä, että se eli ilman lajitoveria. Repe oli todennäköisesti risteytys jossa oli reippaasti abessiinialaista, kerrassaan suloinen tapaus jonka väritys sai nauramaan! Agoutin maskin lisäksi sillä oli ruskea takapää, joten näytti ihan siltä kuin se olisi unohtanut pyyhkiä pyllynsä! 

Repe oli marsumaiseen tapaan utelias, puheliais ja säikky koville äänille tai liikkeille. En yhtään muista, minkä ikäinen Repe oli kun se kuoli, mutta muistan hyvin kuinka se ehti kuolla sillä välin kun yritimme tavoittaa eläinlääkäriä. Nyttemmin epäilen Repen kuolleen pasteurella-bakteeriin jonka se todennäköisesti sai Rumpali-kanilta.

♥ Mittelspitzini Tirppa muutti meille loppuvuodesta 2005, eli vielä Mikin ja Repen elinaikana. Tuo pieni lumipallo oli pentueensa pienin ja omaperäisin tyyppi, ja muistan hyvin kuinka kävimme sitä katsomassa kasvattajan, perhetuttumme luona Tarvasjoella. Pennut juoksivat olohuoneessa isossa aitauksessa, ja erotin helposti Tirpan neljästä muusta valkoisesta karvapallosta. Uskomatonta kyllä, Suomen 20. valkoinen mitteli päätyi minun parhaaksi ystäväkseni! Meidän onni, että Tirppa oli värivirheellinen ja purentavikainen..

Tirppa oli ikuinen pentu, se ei koskaan aikuistunut tai lakannut säheltämästä! Vaikka se oli jo vanha, lähes päivittäin joku vastaantulija luuli sitä pennuksi, ja naureskeli että nuori koira ymmärrettävästi pomppii ja säntäilee. Heh, juu niinhän ne pennut tekee..

Tirpasta tuli minulle yhä rakkaampi, kun Mikki annettiin pois. Kun pitkäsääri ei ollut vallottamassa sänkyä, Tirppa nukkui vieressäni. "Sen ei sitten anneta nukkua sängyssä!" Äitini sanoi, kun Tirppaa haettiin kotiin. "Antaa nukkua. Ei se siinä kauaa viihdy, kun tulee kuuma." Totesi kasvattaja. Äiti myöntyi, ja kuinka ollakkaan, kummasti se karvakasa vaan tykkäsi nukkua sängyssä ;)

Sarjakuva jossa Tirppa löytää ystävän peilistä. 2008

Rumpali ulkotarhassa sateen jälkeen, 2009

♥ Tuttavaperheeseemme syntyi kaneille vahinkopoikaset, joista sain yhden itselleni. Rumpali oli poikueen kaunein ja suloisin poikanen, joka jäi pian ainoaaksi muiden kuoltua syystä tai toisesta. Rumbe-pupu muutti meille muistaakseni 2006 tai 2007. Kanimaiseen tapaan Rumpali ei ollut mikään sylivauva, mutta verrattain rohkea ja seurallinen se oli aina. Pidin todella paljon pojan hauskasta kuvioinnista, ja suunnittelin pitkään että täytätän sen hyllyyni kunhan jänöstä aika jättää. Toisin kuitenkin kävi, sillä Rumpali kuoli tapaturmaisesti eikä sen ruumis ollut täyttökelpoinen. Puputtaja haudattiin äitini tontille Mynämäelle.

Rumpali, 2008

♥ Vuosina 2007-2008 elämäni mullistui monella tapaa. Siirryin yläasteelle, masennukseni
 puhkesi ja muutimme ensin Naantalin sisällä ja sitten Mynämäkeen. Maalle, vieraalle paikkakunnalle muutto oli paitsi vaikeaa, se toi myös uusia mahdollisuuksia.

Huhtikuussa 2008 pitkäaikainen haaveeni toteutui, ja sain kolme omaa rottaa vielä asuessamme Naantalissa. Tytöistä yksi oli nimeltään Ratazana's Apumeisseli, kaksi muuta saattoivat olla rekisterissä Önskan ja Mustang. Määrä kasvoi pikkuhiljaa Mynämäkeen muuton jälkeen ja pääsin myös kasvattamaan muutamia poikueita. Äitini allergian vuoksi rotat asuivat eri rakennuksessa. Tilaa oli siis normaalia enemmän, kun sain valloittaa tilavan huoneen ainoastaan rottien käyttöön.

Meisseli, ehkä maailman ihanaluonteisin rotta.
Kaipaan niin suunnattomasti!

Kun masennukseni oli pahimmillaan, vietin kuukausia suljetulla osastolla. Rotat jäivät vakavasti allergisen äitini hoiviin, joka tarkoitti sitä että hän vain ruokki rotat ja huolehti että vettä on saatavilla. Kun pääsin sairaalasta viikonlopuksi kotiin, siivosin häkit ja hoivasin lemmikkejäni minkä ehdin. Pihapiirissämme asuneet villirotat liikkuivat rottalassa ja kävivät varastamassa ruokaa kesyiltä lajitovereilta. Näin ollen kaikki rottani, yhtä yksin asuvaa naarasta lukuunottamatta sairastuivat. 20 rottaa lopetettiin ja jäljelle jäänyt, luonnevikainen Maikki lahjoitettiin tuttavalle loppuelämän kotiin. Olin pitkään poissa tolaltani rotat menetettyäni, mutta etenkin jälkeen päin ajateltuna se oli vain hyvä asia. En olisi millään saanut hoidettua kaikkia terveeksi, ja poissa oloni takia ne eivät saaneet riittävästi asianmukaista huolenpitoa.

Myöhemmin lastenkodissa asuessani sain luvan hankkia jonkin häkkieläimen. Haimme siis tutulta kasvattajalta 3 eläkekotia etsinyttä naarasta, jotka saivat nimikseen Venla, Ronja ja Milja. Venla muistutti hiukan Meisseliä - sekä ulkonäöltään että luonteeltaan. Ronja oli ärsyttävä pieni tuholainen ja Milja oli hiukan arka neiti. Rotat toivat hurjasti sisältöä ahdistavaan lastenkodin ilmapiiriin, ja olen hyvin kiitollinen että sain mahdollisuuden pitää niitä!

Meisselin ensimmäinen poikue: Vasara ja Naula!
Naulasta tuli vanhempiensa tapaan yksi lellikeistäni.

Vasaran ja Naulan isä, MacGyver eli Mäcci entisen
omistajansa olkapäällä. Herra tuli vanhemmiten sokeaksi,
mutta oli uskomattoman upea eläin siitä huolimatta!
Kiltti, hellä ja seurallinen, ikävä on kova.

♥ Mutkan kautta meille päätyi komea Kyösti-kukko, eli tuttavien kesken Köpi. Kyösti asui entisessä kodissaan yksin pienessä häkissä ja se oli todella arka, raasu meni ihan paniikkiin kun menin katsomaan sitä sen häkkiin. Mutta kun Kyösti tuotiin meille ja menin istumaan sen häkin ovelle, kuinka ollakkaan; herra tuli syliini ja nukahti silityksiini! Siitä asti se oli rohkea ja seurallinen, köpötteli pihalla meidän kaksijalkaisten perässä. Sisällekkin sillä oli lupa tulla, ainakin jos satoi. Kukko istui tuolin selkänojalla ja kuivatteli takkatulen edessä märkiä sulkiaan. Voi pojat, olisittepa nähneet!
Suruksemme Kyösti oli sairas jo tultuaan, eikä lääkehoito tuottanut tulosta. Tuotantoeläimiä harvemmin hoidetaan kuntoon - sairaat yksilöt vain lopetetaan. Kyösti armahdettiin ikiuneen hoitoyritysten epäonnistuttua ja nyt kaveri nukkuu äitini pihamaalla, monen muun elikon rinnalla.

Sisu meille kotiutuessaan, 16.12.2008

♥ Sisu-fretti, josta olen tännekkin kirjoittanut oman postauksensa, saapui meille joulukuussa 2008. Riiviöllä oli ikää n. 4kk ja raasu oli säälittävän pieni! Sisusta tuli hyvät ystävät Tirpan kanssa, ja parivaljakko leikki aina yhdessä. Ne painivat, hippastelivat ja leikkivät piilosta. Niillä kahdella oli aivan erityinen suhde, täytyy sanoa. Vaikka leikki oli raisua ja joskus piti mennä väliinkin, ne myös nukkuivat yhdessä - kylkikyljessä ja kiehnäsivät toisiaan vasten. Sisu oli aivan erityinen eläin sekin, melko säälittävä kömpelöine jalkoineen ja möllöttävine silmineen. Monet kerrat tuli naurettua sen toilailuille ja monet kerrat menetin myös hermoni sen kepposten takia. Alla hyvin kehnolaatuinen video, jonka olen ottanut tammikuussa 2009.

Pummi talvella 2009

♥ Koska pihapiirissä asuvat rotat ja hiiret tekivät jatkuvasti tuhojaan äitini tontin rakennuksissa, hankimme kaksi kissaa pitämään tuholaiset kurissa. Timon ja Pumba olivat komeat kissaveljekset, jotka muuttivat meille kesällä 2009. Äitini halusi poikueen pitkäkarvaisen kollin, ja minä halusin sen, jolla oli suloisin naama ja kauneimmat sukat etutassuissa. Niin äiti sai Timonin ja minä Pumban. Pumba, leikkisämmin Pummi oli valtavan seurallinen ja se kiintyi minuun vahvasti. Tapasin rämpiä metsikössä kissat mukanani; Pummi hätääntyi jos katosin puskan taakse, eikä se enää nähnyt minua. Istuimme usein yhdessä kalliolla katsellen auringonlaskua. Se jos joku tiesi, milloin lohdutus oli tarpeen!

Pumba (vas.) ja Timon (oik.) osasivat ottaa rennosti!

Pummi ja Timpeli 6kk ikäisinä.

Timon veljensä haudalla.

Valitettavasti vapaudella on hintansa. Pumba jäi auton alle 5.6.2010, eli päivänä jolloin pääsin peruskoulusta ja kesäloma alkoi. Muut juhlivat koulun päättymistä, ja minä itkin kotona kissaani. Menetys oli valtava, vaikka Pummi ehti elää ystäväni vain vuoden verran. Pumba haudattiin Rumpalin ja Kyöstin viereen, Timon-veljen läsnäollessa. Yksin jäänyt Timpeli oli hämmentynyt pitkän aikaa, kun ei löytänytkään veljeään. 

Kului tuskin vuotta, kun Timon katosi jäljettömiin. Pitkään Timpeliä kaivattiin kotiin, odoteltiin ja toivottiin että se vielä jolkottelisi pihalla vastaan ja pyrkisi sisälle syömään..

Zazu alias Löllö, ikää n. 7vko.

♥ Jo samana kesänä Timonin katoamisen jälkeen saimme uudet kissaveljekset; Zazun ja Simban. Pojat olivat todella nuoria tullessaan, mutta meidän onneksemme sitä ei huomannut niiden käytöksestä. Valitsin Zazun tuttavalle syntyneestä pentueesta, mutta koska se kärsi vatsavaivoista pentuna, äiti päätti ottaa Simban meille. Myöhemmin äiti yllätti minut, kun kävimme hakemassa myös Zazun kotiin. Sen vatsavaivat olivat helpottaneet ja sain kun sainkin suosikkipentuni itselleni! Jonkin ajan kuluttua äiti luovutti Simban uuteen kotiin; perheeseen, jolta muistaakseni oli juuri kuollut oma kissa. Perhe rakastui Simbaan täysin, ja poika sai hyvän kodin. Zazu, tutummin Löllö, jäi yksinään toimittamaan hiirikissan virkaa äitini tontille.
Koska olin huolissani Löllön terveydestä ja henkikullasta, kaappasin kissan mukaani kaupunkiin. Löllö elää yhä kahden muun kissani kanssa tyytyväisesti sisätiloissa, ja ulkoilee vain turvallisessa ulkotarhassa äitini luona.

Simban ja Zazun painihetki

♥ Lisää kuvia Käärmeet-sivulta!
Femma-viljakäärmeen, joka oli ensimmäinen oma matelijani, sain lahjaksi äidiltäni syksyllä 2009. Itselläni ei ollut juurikaan kokemusta käärmeistä, mutta onneksi äitini osasi opastaa minut alkuun. Femma oli ja on edelleen aivan huippueläin, mitä parhain yksilö ensimmäiseksi käärmeeksi! Se on luonteeltaan säyseä ja ruoka maistuu aina. Lisäksi se on hirmuisen kaunis - lavender on edelleen suosikkimuunnokseni viljakäärmeillä! Ainoa miinuspuoli Femmassa on ollut alusta asti huonot nahanluonnit, jotka ei tosin vaikuta käärmeen elämään - lähinnä se vain työllistää minua kun joudun tarkistamaan sen tarkasti irtoamattoman nahan varalta aina luonnin jälkeen.

♥ Kesällä 2013 hankin ensimmäiset akvaarioasukkini, aksolotlit Hymyn ja Hellusen. Axoista tuli nopeasti erittäin tärkeitä minulle, niin yksilöinä kuin lajinakin. Valitettavasti en vain tullut toimeen akvaarion huoltamisen kanssa, ja salamanteri-ystävieni parhaaksi päätin luovuttaa ne uuteen kotiin, jossa pojat asuvat yhä onnellisesti ja hyvinvoivina. Axoista lisää Muut-sivulla, josta löydät myös linkin hoito-ohjeeseen!

♥ Viimeisten kolmen vuoden aikana eläimistöni on muuttunut paljon. Tulijoita ja menijöitä on ollut melkoisesti, niin sateenkaarisillalle siirtyneitä kuin sijaiskotilaisia ja nykyisiäkin perheenjäseniä. En häpeäkseni muista varmastikaan luetella kaikkia, etenkään järjestyksessä, mutta seuraavia lajeja on tullut omistettua pysyvästi tai väliaikaisesti vuodesta 2013 nykyhetkeen:

- kesyrottia (kaksi eri naaraslaumaa vuonna 2013 ja 2015)
- kesyhiiriä (kasvatus alkoi vuonna 2013 ja jatkuu yhä)
- rukoilijasirkka (Tenodera aridifolia sinensis, 2014->)

- kotiloita (Archachatina marginata var ovum 2013-> ja Achatina fulica, 2013-2014)
- tarantulia (Grammostola rosea, Bracypelma smithi ja Tapinauchenius gigas, 2016->)
- kaneja (rescue-toimintaa 2015-> ja lihakanikasvatusta 2016->)
- hiekkaskinkki (sijaiskodissa 2014->)
- silmäskinkkejä (rescuena 2014->)
- tuliskinkki (2015->)
- leopardigekkoja (2014->)
- tokeegekko (2016->)
- madagascarin päivägekko (2016->)
- harjasgekko (2014->)
- viljakäärmeitä (2009->, 2013->, 2015-> ja sijaiskotilaiset 2016->)
- kuningasboa (2015->)
- kissoja (Ruttu ja Minttu 2013->)
- koiria (Veera 2014-> ja Keiju 2016->)
- gerbiilejä (2014)
- syyrianhamstereita (2015 ja 2016->)
- kääpiöhamstereita (2015-2016)
- unikeko (2016->)
- sokerioravia (2016->)
- kanoja (2016->)
- ankkoja (2016->)

Olikohan siinä kaikki.. Pää lyö tyhjää kun yrittää muistella ihan lapsuuteen asti kaikkia rakkaita lemmikkejä, jotka on ollut tukena monenlaisissa elämäntilanteissa. Päivittelen tätä postausta myöhemmin jos olen unohtanut jotain välistä. Tulevia kultamussukoita en enää tähän postaukseen päivitä.

Tiivistelmänä vielä: Eläimiä on ollut elämässäni paljon. Siis lukemattomia, jos puhutaan yksilöistä. Hiiriäkin olen saattanut maailmaan karkeasti arvioituna lähemmäs 200 poikuetta. Voisin väittää, että joka ikinen yksilö on vaikuttanut kehitykseeni eläintenhoitajana ja -omistajana jollain tavalla. Omieni lisäksi todella monella perheeni, ystävieni ja tuntemattomienkin ihmisten eläimillä on ollut suuri rooli elämässäni. Etenkin hevosten kohdalla elämässäni on ollut monta todella merkittävää yksilöä, joita en unohda varmasti ikinä.
Menee tunteelliseksi vuodattamiseksi, mutta ei se mitään. Elämäni eläinten kanssa on opettanut minulle suunnattoman paljon erilaisia asioita. Harva pystyy ymmärtämään, mitä se oikeasti tarkoittaa. Moni vain järkyttyy eläinten määrästä ja hämmästelee sitä, miten kukaan voi ehtiäjaksaakyetä hoitamaan niin monia yhtäaikaisesti, tai miten pystyy ottamaan ja luopumaan tärkeistä eläinyksilöistä. Vain toinen yhtä hullu ja intohimoinen eläinharrastajasielu voi ymmärtää mitä elämäni eläinten kanssa todellisuudessa on. Yritän kertoa siitä mahdollisimman kuvailevasti, vaikka tiedän ettei moni tule ikinä käsittämään - edes pieneltä osalta.

Tässä tämä tältä erää. Kuten sanottu, täydentelen tätä jos olen unohtanut jotain.